Emme välttämättä aivan otsikon mukaisilla sanoilla, mutta tuosta kysymyksestä lähdimme Länsi-Porin seurakunnassa liikkeelle, kun aloitimme prosessin, jonka alkusysäyksenä osaltaan Realismi ja toivo -hanke toimi. Haluammeko profiloitua hengellisiä (viihde)tapahtumia seurakuntalaisille tarjoavana kuluttajakirkkona vai olisiko seurakunta sittenkin jotain muuta? Mitä tekee seurakunnasta seurakunnan?
Seurakunnasta tekee seurakunnan Jeesus ja seurakuntalaiset. Ilman Jeesusta seurakunta ei eroaisi yhdistystoiminnasta millään tavalla. Tosiasia kuitenkin on, että monessa yhdistyksessä sen jäsenet ovat huomattavasti merkittävämmässä roolissa kuin seurakuntalaiset seurakunnassa. Tämä on hämmentävää, sillä ponnistamme sellaisesta todellisuudesta, jossa jokainen seurakuntalainen nähdään aktiivisena toimijana ja jossa jokaisella seurakuntalaisella on jotain annettavaa (siis muutakin annettavaa kuin kirkollisvero ja kolehti). Jossain vaiheessa tässä viimeisen parin tuhannen vuoden aikana seurakuntalainen muuttui toimijasta ja tekemisen kohteeksi. Olisiko nyt taantumuksen aika? Voisivatko seurakuntalaiset olla 2020-luvulla ja vielä Suomen ev.lut. kirkossa jälleen toimijoita?
Toinen mielenkiintoinen kysymys kuuluu: miksi seurakunta on? Onko seurakunnan tarkoituksena pysyä työntekijöiden ja toimintaan osallistuvien omana kuplanaan ja olla olemassa vain heitä varten? Seuratessamme omaa Länsi-Porin seurakuntaamme ja monta muuta seurakuntaa, niin nopeasti voisi todeta, että ”KYLLÄ! Juuri niin on!”. Eräs englantilainen ylempikastinen (lue: pappi), William Temple nimeltään, joka taisi 1940-luvulla toimia Canterburyn arkkispiispanakin, haastaa kuitenkin tätä ajattelua melko voimakkaasti. Hän on lähes röyhkeästi kehdannut esittää väitteen, että kirkko olisi ainoa yhteisö, joka on olemassa muita kuin jäseniään varten. Mutta saman suuntaisesti taisi se alussa mainitsemani Jeesuskin sanoa kaste- ja lähetyskäskyssään: menkää ja tehkää ja niin poispäin…
Eikö seurakunta olekaan kuluttajakirkko? Vai onko se sittenkin missionaarinen yhteisö, jonka fokus pitäisi olla oman kuplan ulkopuolella? Tämä ei tarkoita, etteikö jumalanpalvelukseen, minkä muotoinen se sitten ikinä onkaan, kokoontuvalla yhteisöllä olisi merkitystä. Päinvastoin! Se on avain siihen, mistä William ja Jeesus puhuvat. Ei muutama hassu työntekijä voi olla koko Länsi-Porin alueella todistamassa ja palvelemassa, mutta seurakuntalaiset voivat. Entäpä, jos se ei olekaan se pappi, joka menee pitämään hartaushetkeä palvelutaloon tai käy syntymäpäiväkäynnillä, vaan ihan tuiki tavallinen seurakuntalainen? Tai diakoniatyöntekijä ei käykään kotikäynnillä kyselemässä kuulumisia, vaan seurakuntalainen? Tai mitäpä, jos lasten kerhossa raamatunkertomusta ei luekaan lastenohjaaja, vaan – arvasit oikein – seurakuntalainen?
Hetkinen seis ja heti paikalla! Nythän nuo seurakuntalaiset tulevat ja vievät meidän työmme. Vai? Kaikki käppyrät jäsenmääristä ja taloudesta sukeltaa alaspäin enemmän tai vähemmän kiihtyvällä vauhdilla. Ei tarvitse kummoinen tilastotieteilijä olla, että pystyy vetämään johtopäätöksen: ei tämä palkattujen joukko ainakaan kasva. Ja samaan aikaan, kun palkattujen joukko pienenee, niin kasvaa se joukko ihmisiä, jotka eivät ole seurakunnan jäseniä tai ovat loitonneet seurakunnasta (tämä on siis se porukka, mistä William ja Jeesus puhuivat ja miksi seurakunta siis on).
Tähän todellisuuteen täytyisi pikkuhiljaa herätä. Jonain kauniina päivänä, jos Luoja suo, olemme siinä tilanteessa, että palkattujen määrä on huomattavasti pienempi kuin nyt. Silloin alamme lähestyä sitä todellisuutta, jossa valtaosa maailmanlaajan kirkon seurakunnista elää. On hyvä huomata, että yksi työntekijä ja vastuuta kantavat sekä toimivat seurakuntalaiset ovat siellä normaali silloin kuten se on jo nyt. Meillä taas saattaa tulla muutama rytmihäiriö silloin, mikäli emme jo nyt ala muuttamaan omaa toimintakulttuuriamme.
Entä ne meidän palkattujen työt, häh? Aivan kuten urheilujoukkueet tarvitsevat valmentajia ja huoltajia, samoin tarvitsevat seurakuntalaiset niitä. Seurakuntalaisissa on aivan käsittämätön määrä osaamista ja mahdollisuuksia – myös näiden esiin onkimiseen tarvitaan työntekijöitä. Ja saattaa olla joskus jopa niin, että sitä osaamista on seurakuntalaisissa niin paljon, että työntekijän kannattaa hypätä takapenkille ja nauttia matkasta.
Länsi-Porissa Realismi ja toive -hankkeen aikana tähän on herätty ja seuraavien vuosien aikana on tarkoitus tehdä työtä sen eteen, että seurakuntalaisen osallisuus ja oma toimijuus vahvistuu. Tämä tarkoittaa, että kaikilta työaloilta alamme systemaattisesti etsiä mahdollisuuksia ja puramme esteitä, jotta seurakuntalaiset voivat toimia. Ja toisaalta tarvitsemme toisiamme siinä, että tuemme toisiamme tässä prosessissa: työyhteisössä on paljon erilaista osaamista jo pelkästään koulutustaustojen kautta, jota voimme jakaa toistemme kesken.
Mitä on seurakunta? Haluan uskoa, että muutaman vuoden päästä se on paljon enemmän kuin nyt!
Aki-Petri Heino
Diakoniatyöntekijä
Länsi-Porin seurakunta
Realismi ja toivo: seurakunnat muutoksessa -hankkeessa kahdeksantoista Turun arkkihiippakunnan seurakuntaa etsii kokeilemalla uutta toimintakulttuuria, jossa seurakuntalaisen osallisuus ja vapaaehtoisuus vahvistuvat.