Olen viimeisen puolentoista vuoden ajan ollut diakoniatyön teologina Keski-Porin seurakunnassa. Yksi tehtävistäni on ollut koordinoida palvelukotien hartauksia, ja sitä olen Realismi ja toivo – hankkeen parissa pyrkinyt kehittämään. Tässä työssä olen tehnyt yhteistyötä vapaaehtoisten kanssa, ja tässä on muutamia asioita, joita heidän kanssaan toimiessaan olen oppinut.
Emme aloita tyhjästä
Keski-Porin seurakunnassa on vahvat perinteet sille, että vapaaehtoiset vierailevat palvelukodeissa pitämässä raamattupiirejä ja hartauksia. Sairaalakummeina tunnettu vapaaehtoisten ryhmä on toiminut ensin kaupunginsairaalassa ja myöhemmin palvelukodeissa yhteensä 30 vuotta. Ryhmä on aikaisemmin ollut yhteydessä sairaalapappeihin, mutta on sittemmin siirtynyt Keski-Porin seurakunnan vapaaehtoistoiminnaksi. Samoin piirineuvostot ovat aloittaneet toimintaa omien alueidensa palvelukodeissa hartauksia ja raamattupiirejä. Diakoniatyön lehtori Pirkko Heikkilä on ollut merkittävä vapaaehtoistyön kehittäjä Keski-Porin seurakunnassa työuransa aikana, ja toimii nykyään seurakunnassa aktiivisena vapaaehtoisena. Kirjoittaessani tätä tekstiä haastattelin häntä.
Hartauksien pito on vuosien kuluessa muuttunut yhä enemmän työntekijävetoiseksi. Vuosien varrella myös seurakunnan näkyminen palvelukodeissa on muuttunut vähemmän luonnolliseksi ja itsestäänselväksi. Se, miten yhteyttä pidetään, vaikuttaa paljon siihen, millaisia mahdollisuuksia seurakunnalla on tavoittaa palvelukodeissa olevia ihmisiä. Vapaaehtoiset ja yhteydet eri yhteistyötahoihin ovat aarteita, joita kannattaa vaalia.
Tehdään yhdessä
Tullessani puolitoista vuotta sitten Keski-Porin seurakuntaan sain tehtäväkseni kehittää yhteydenpitoa palvelukoteihin. Näin vapaaehtoiset merkittävänä osana yhteydenpitoa palvelukoteihin. Halusin lisätä yhteydenpitoa vapaaehtoisiin, tehdä työntekijöiden ja vapaaehtoisten hartauksista yhteiset esitteet, ja sopia hartaudet palvelukotien kanssa heidänkin puolestaan korostaakseni, että vapaaehtoisten hartaustoiminta on osa seurakunnan toimintaan.
Tammikuussa 2020 järjestin palvelukodeissa toimiville vapaaehtoisille kiitos- jakoulutustilaisuuden, jossa joimme kahvia ja keskustelimme muistisairaiden kohtaamisesta hartauksissa. Olin etukäteen perehtynyt aiheeseen liittyvään kirjallisuuteen, mutta en pitänyt luentoa vaan lähdin siitä, että jokaisella osallistujalla on kokemuksen kautta asiantuntijuutta asiasta. Vapaaehtoisissa on monien alojen ammattilaisia, ja toisaalta näillä vapaaehtoisilla oli myös pitkä kokemus palvelutaloissa hartauksien pitämisestä.
Realismi ja toivo -hankkeen myötä seurakunnassa järjestettiin vapaaehtoisten info, jonne kutsuttiin Facebookissa, jumalanpalveluksissa, työntekijät kutsuivat henkilökohtaisesti ja seurakunnan tiloihin jätetyillä mainoksilla. Info toteutettiin oppimiskahvilatyyppisenä työskentelynä. Tarkoituksena oli keskustella siitä, mitä vapaaehtoiset haluaisivat tehdä eri seurakunnassa. Yhdessä pöydässä keskusteltiin lapsi- ja nuorisotyöstä, toisessa hartauksista ja vierailuista palvelukodeissa, kolmannessa yhteisvastuusta ja diakoniasta, neljännessä jumalanpalveluksista, viidennessä kerättiin mitä tahansa ideoita, joita vapaaehtoisilla oli seurakunnalle. Vapaaehtoiset kiersivät pöydissä ryhmittäin, ja työntekijät kirjasivat ideat ylös. Keskustelun lomassa vapaaehtoiset täyttivät ilmoittautumislomakkeita vapaaehtoistyöhön. Tilaisuudessa ilmoittautui 18 vapaaehtoista, joista suurin osa oli ollut vapaaehtoisina aikaisemminkin, mutta osa oli täysin uusia vapaaehtoisia.
Osalle tämä oli tilaisuus kokeilla uudenlaisia tehtäviä, joko ottaa lisää vastuuta tai vaihtaa tehtäviä. Itse keskustelin hartauksista ja vierailuista. Sain pari uutta kontaktia hartauksien järjestämistä varten, ja erään vapaaehtoisen kanssa keskustelimme uuden Poriin vasta muuttaneita tavoittavasta piiristä. Valitettavasti koronan myötä monet uudet alut jäivät toteutumatta.
Mitä olen oppinut yhteistyöstä?
Vapaaehtoisia tarvitaan seurakunnassa, ja heille pitää löytyä tehtäviä, joita on mielekästä tehdä. On tärkeä, että vapaaehtoinen tietää, että häntä arvostetaan ja tarvitaan. Palvelutaloissa vierailu hartauksia pitämässä voi olla vapaaehtoiselle hyvin mielekäs ja tärkeä tehtävä. Toisaalta kuka tahansa ei välttämättä koe hartauksien pitämistä luontevaksi. Se on tehtävä, joka vaatii vapaaehtoiselta halua olla esillä ja rohkeutta puhua uskosta.
On tärkeää, että työntekijä oppii tuntemaan vapaaehtoiset, joiden kanssa tekee töitä. Se, että työntekijä sitoutuu seurakuntaan henkilökohtaisella tasolla ja käy itse kirkossa, on merkittävää. Somesta, vapaaehtoissivustoista ja mainoksista huolimatta työntekijän kutsu on edelleen tehokkain tapa löytää vapaaehtoisia. Työntekijän olisi tärkeä nähdä itsensä osana yhteisöä, opetella tuntemaan ihmiset ja se, millaisiin tehtäviin heidät voisi kutsua. Työntekijän lausuma kiitos on myös tärkeä.
Usein ihmiset kokevat, että seurakunta kiittää, kun seurakunnan työntekijä kiittää. Työntekijän rooli on kutsua, kouluttaa, koordinoida ja kiittää. Työntekijän asenne vapaaehtoista kohtaan on oltava kunnioitus. Vapaaehtoistyöhön täytyy sisältyä mahdollisuus itse päättää ja suunnitella. Toisaalta yhteistyössä työntekijän tehtävä on määrittää reunaehdot yhteistyölle ja pitää huolta, että langat pysyvät hänen käsissään. Työntekijältä vaaditaan vahvaa identiteettiä siinä, että uskaltaa luopua vallasta, yrityksestä johtaa tai siitä, että saa olla se, joka sanoittaa uskoa ihmisille. Yhteistyön on tapahduttava luottamuksen ja kunnioituksen ilmapiirissä. Kun ihmisiin luotetaan, luottamus ja rehellisyys leviää yhteisössä.
Yksi tärkeä osa vapaaehtoisten kanssa tekemisissä olemista on rukoileminen ja rukouksen merkityksen korostaminen. Molemminpuolinen rukous on tärkeää ja kantaa. Rukouksessa seurakunta on yhteydessä juureensa, Kristukseen.
Henrika Hyttinen-Koponen
kappalainen
Keski-Porin seurakunta
(kuvassa neljäs vasemmalta)
Realismi ja toivo: seurakunnat muutoksessa -hankkeessa kahdeksantoista Turun arkkihiippakunnan seurakuntaa on kahden vuoden ajan vahvistanut verkostoja ja vapaaehtoistoimintaa, etsinyt ja kokeillut erilaisia toimintamalleja ja avannut tietä uudelle toimintakulttuurille, jossa seurakuntalaisen osallisuus ja vapaaehtoisuus vahvistuvat.