Professori Tuomas Heikkilän juhlapuhe loppiaisen juhlalounaalla Turun linnassa 6.1.2026.
Arvoisa tuomiokapituli, kunnioitetut juhlavieraat,
Tänään nauttimamme herkullinen lounas on liittänyt meidät osaksi Turun tuomiokapitulin vuosisataisia perinteitä. Esimerkiksi tuomiokapitulin keskiaikaiset säännöt eivät määrää juuri mistään niin tarkoin ja toistuvasti kuin syömisestä. Toisin kuin voisi kuvitella, kyse ei ollut paastoamisesta, kieltäymyksistä tai askeesista. Pikemmin päinvastoin: haluttiin huolehtia siitä, että kapitulin prelaatit ja kaniikit nauttisivat ateriansa säädynmukaisesti ja saisivat riittävästi ruumiin ravintoa. Tuomiokapitulin keskiaikaisissa säännöissä määrättiin jopa papeille tarjottavan ruoan määrästä ja laadusta. Kaniikkien tuli nauttia lounaalla kaksi ruokalajia ja illallisella vain yksi, tosin edellisen aterian tähteiden kera.
Otetaan esimerkki puolen vuosituhannen takaa. Vuonna 1514 Turun katedraalissa vietettiin kenties upeampaa juhlaa kuin koskaan aiemmin tai myöhemmin, kun Turun piispa Hemmingus julistettiin autuaaksi. Järjestelyistä vastannut tuomiokapituli täytti kukkasin koristellun kirkon ihmeillä, jotka huumasivat kaikki aistit. Suitsukkeet tuoksuivat, värivalot välkkyivät, kirkkokansan ylle pudotettiin lehtereiltä kukan terälehtiä, kirkkoon laskettiin vapaasti lentelemään eläviä lintuja: varpusia, tilhiä, riekkoja, kyyhkysiä. Erityisen vaikutuksen lienevät tehneet salamoiden tavoin kirkossa räiskähdelleet, ruudilla täytetyt pellavapalloset. Show oli kuin taivas olisi laskeutunut Turun tuomiokirkkoon. Mutta mihin kaikki huipentui? Samalla tavalla kuin tänään: yhteiseen ateriaan. Kaniikki Hemmingus Gadh neuvoi tuolloin kollegoitaan, että upeiden juhlallisuuksien jälkeen ”on parasta mennä syömään kinkkua ja juomaan hyvää suomalaista olutta…”
Mutta miksi ruoka on ollut tuomiokapitulille niin tärkeää halki vuosisatojen, yhtä hyvin vuonna 1514 kuin tänään? Koska yhdessä aterioiminen symboloi ennen kaikkea yhteyttä, luottamusta ja osallisuutta. Oli kyse sitten viimeisestä ehtoollisesta, Hemmingus Gadhin kinkkupöydästä tai juhlalounaasta loppiaisena 2026, ruoka jaetaan samassa pöydässä istujien kanssa, sitä ei vain nautita rinnakkain. Yhdessä ruokailu on yhdessä ihmisiksi olemista, kaikkien mukaan ottamista – siis sivistystä. Se, jonka kanssa murrat yhdessä leipää, kuuluu kanssasi samaan yhteisöön. Ole siis hyvä, käännä päätäsi pöytäseuralaisesi puoleen ja katso häntä syvälle silmiin. Mitä näet? Teitä yhdistävät samat arvot, saman sydämen sivistyksen, mutta myös samat huolet ja vastuut.
Turun tuomiokapituli, jonka monivuosisataista yhteistä leivän murtamista tänään juhlimme, on Suomessa täysin ainutlaatuinen yhteisö. Perinteisen käsityksen mukaan se perustettiin vuonna 1276, jonka mukaisesti juhlimme nyt tuomiokapitulin 750-vuotista kaarta.
On ikävä tehdä tämä näin juhlavuoden jo alettua, mutta tutkijana velvollisuuteni on kertoa, että juhlimme oikeastaan vääränä vuonna. Kapituli on näet toiminut Suomen kirkon johtoryhmänä, sydämenä ja sieluna vielä pidempään kuin 750 vuotta. Mutta älkää peljätkö! Tarkoitukseni ei ole viedä juhlavuodelta oikeutusta, vaan pikemmin korostaa sen sisältöjen merkitystä entisestään.
Suomalaisesta näkökulmasta Turun tuomiokapituli on ollut olemassa aina. Niin kauan kuin Suomi on ollut olemassa, tuomiokapituli on ollut olemassa. Ja enemmänkin: Turun tuomiokapituli on vanhempi kuin Suomi. Ja vieläkin enemmän: Suomi on itse asiassa Turun tuomiokapitulin 1200-luvulla perustama.
Keskiaikaiset kaniikit ymmärsivät maailman menosta jotakin olennaista: se, joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee nykyisyyttä ja rakentaa tulevaisuutta. Tuomiokapituli oli Suomen ensimmäinen taho, joka teki tietoista historiapolitiikkaa. Se kirjoitti menneisyyttä voittajan oikeutuksella ja omaksi edukseen. Näin se muovasi kertomusta siitä, keitä olemme, mihin kuulumme, mihin uskomme ja mitä pidämme arvokkaana.
Aina 1500-luvulle saakka tuomiokapitulin ja piispan yhdessä johtama Turun hiippakunta oli ainoa hallinnollinen rakenne, joka yhdisti muuten hajanaisen nykyisen Suomen alueen. Se sitoi meidät lännen kirkollisiin ja kulttuurisiin yhteyksiin, jotka ulottuivat Turusta Roomaan ja Viipurista Irlantiin. On pysäyttävä ajatus, että ilman keskiaikaista tuomiokapitulia emme eläisi nykyisen kaltaisessa Suomessa. Jo keskiaikaiset kaniikit äänestivät meidät myös Euroopan Unioniin ja Natoon.
Juhlavuodet ovat instituutioille vaarallisia – ja välttämättömiä. Vaarallisia siksi, että ne houkuttelevat tyytymään menneeseen. Välttämättömiä siksi, että ne pakottavat kysymään, miksi ylipäätään olemme olemassa. Yli 750-vuotias Turun tuomiokapituli on Suomen ylivertaisesti vanhin sivistysinstituutio. Mutta tuomiokapitulin pitkä historia ei itsessään takaa mitään. Se ei takaa viisautta, merkityksellisyyttä tai edes jatkuvuutta. Mikään tai kukaan ei ole tärkeä vain siksi, että on ikivanha. Ikähän on vain velkaa menneisyydelle.
Tuomiokapitulin merkitys nousee sen saavutuksista. Se on ollut vuosisadasta toiseen ylivertainen osa Suomea. Se rakensi aikanaan yhteiset arvot, käytännöt ja mielikuvituksen, joiden varaan kirkoksi, yhteiskunnaksi ja Suomeksi kutsutut yhteisöt saattoivat hiljalleen rakentua.
Maailma kaipaa edelleen esikuvia. Upean historian myötä seuraa raskas vastuu nykyisestä ja tulevasta. Siksi juhlavuoden tärkein kysymys ei ole: kuinka kauan olemme olleet olemassa, vaan: mitä vastuuta kannamme nyt.
Keskiaikaiset kaniikit olivat osaltaan vastuussa monesta nyky-Suomen kulmakivestä. Niihin lukeutuvat koulutuksen arvostus, luottamus vahvoihin mutta ennustettaviin ja reiluihin instituutioihin, oikeusvaltioperiaate, yhteisöllinen vastuu, jaetut moraalikäsitykset ja länteen juontuvat kulttuuriset juuret.
Kiinnostavaa kyllä, kaikki mainitut kulmakivet ovat murenemassa, maailma lounaspöytämme ympärillä pimenee nopeasti. Demokratiasta tulee kilpalaulantaa, tutkittu tieto on vain mielipide muiden joukossa, kansanmurhia katsotaan läpi sormien, inhimillinen hätä on vain politiikan ja talouden pelinappula – ja ympärillä maapallo korventuu ilmastonmuutoksen kourissa.
Historiantutkijan ei oikeastaan pitäisi koskaan sanoa ”koskaan”. Mutta loppiaisena 2026 sydämen sivistykselle todella on suurempi tarve kuin koskaan Turun tuomiokapitulin olemassaolon aikana. Kapitulin yli 750-vuotisen historian punainen lanka on ollut yhteisöllisyys, ja nykyiset haasteet ovat niin suuret, että teitä ja meitä kaikkia tarvitaan niiden voittamiseksi.
Turun tuomiokapitulin ja meidän sen ystävien ja kumppanien tehtävä ei ole puolustaa menneitä loiston päiviä. Tehtävämme on määritellä, mitä kaikki mukaan ottava sivistys tarkoittaa tänään ja huomenna. Todellinen sivistys ei ole knoppitietoa, pöytätapoja tai pintakiiltoa. Ennen kaikkea sivistys on yhdessä vastuun kantamista tulevaisuudesta, jota emme vielä tunne. Ja juuri siksi se tarvitsee instituutioita, jotka uskaltavat olla pitkäikäisempiä kuin yksittäinen sukupolvi ja viisaampia kuin nykyhetken mielipide.
Tässä maailmassa Suomen vanhimman sivistysinstituution vastuu on suuri. Tehtävämme ei ole puolustaa mennyttä maailmaa, vaan mahdollistaa ihmisarvoinen, tasapuolinen ja kestävä huominen. On uskallettava olla pitkäjänteinen, mutta ei pysähtynyt. Uudistaa, vaikka valinnat pelottavat. Vastustaa julmuutta, syrjintää ja tiukkapipoisuutta. Olla muille esikuva suvaitsevaisuudessa, tasa-arvossa ja inhimillisyydessä. Olla aina ihmisen ja hyvän puolella.
Lopulta tuomiokapitulin, kirkon ja yhteiskunnan kohtalonkysymys on yksinkertainen: onko meillä takana vain loistava historia vai myös loistava tulevaisuus?
Hyvät kuulijat! Meidän ei kuitenkaan tarvitse näidenkään haasteiden edessä vaipua epätoivoon, sillä historia tarjoaa meille toivoa ja käytännöllistä viisautta. Vuonna 1494 piispa Magnus kirjoitti peräti paaville Roomaan saakka ja valitteli, että Turun kaupungissa ei ollut riittävästi leipureita ja oluenpanijoita tyydyttämään papiston tarpeita. Siksi kaniikit olivat niin sidottuja kotitöihin, etteivät he ehtineet omistautua jumalanpalveluselämälle tai muille tehtävilleen. Nykyisin ruoka ja juoma löytyvät Turusta ilman piispallista valitusta tai paavillista väliintuloa. Lisäksi tuomiokapituli näyttää vuosisatojen saatossa oppineen jotakin olennaista: työnjako ja yhteistyö ovat sivistyneen yhteisön perusedellytyksiä.
Meidän aikanamme tämä oivallus on entistäkin ajankohtaisempi. Kun eri alojen asiantuntijat yhdistävät osaamisensa ja luottavat toistensa työhön, voimme kukin keskittyä siihen, minkä osaamme parhaiten – ja juuri tällaisella yhteistyöllä selätämme aikamme suuret haasteet. On lohdullista ajatella, että juuri nauttimamme erinomainen lounas juomineen ei ollut kaniikkien itse valmistama, vaan alan asiantuntijoiden työn tulos. Yhdessä, toisiimme tukeutuen, meillä on kaikki edellytykset rakentaa hieno tulevaisuus.
Arvoisa yleisö, onnea ja rohkeutta juhlavuoteen!