Uskoa, toivoa, rakkautta ja piikkilankaa

Tämä virsi 525 ja erityisesti sen neljäs säkeistö soi vahvana mielessäni aloittaessani vankiladiakonin virassa helmikuun alussa. Virsi on kulkenut yhtenä elämäni virtenä jo vuosikymmenet ja aina uudestaan joku tämän virren säkeistöistä nousee elämän eri tilanteissa.

Kulunut puoli vuotta vankiladiakonina on opettanut paljon ja antanut vielä enemmän. Arki vankilan aitojen, piikkilankojen ja lukittujen ovien sisäpuolella on karua, mutta totta. Ihminen tuossa arjessa on myös totta, hänen tekonsa ja sen seuraukset.

Usko on toisinaan koetuksella, toivoa ei aina ole näkyvissä ja rakkaus – se on ehkä ja toivottavasti aitojen ulkopuolella odottamassa.

Usko on henkilökohtainen asia, niin kuin myös rakkaus. Näistä puhutaan sielunhoidollisissa keskusteluissa paljon, näitä voin tukea ja näihin rohkaista. Toivo on kuitenkin sana, jota käytän työssäni paljon. Toivo on myös asia, josta ei mielestäni voi koskaan puhua liikaa. On tärkeää korostaa ihmiselle toivoa ja sitä, että muutos – pienikin, on tämän myötä mahdollista elämässä.

Tämän saman virren 525 kolmannen säkeistön sanoin toivon alkavaan syksyysi hyvän Jumalan siunausta.

Muistathan: Aina on toivoa!