Turun arkkihiippakunta

Suomessa on yhdeksän evankelis-luterilaista hiippakuntaa. Piispankirkko eli tuomiokirkko sijaitsee nykyisin Turussa, Tampereella, Oulussa, Mikkelissä, Porvoossa, Kuopiossa, Lapualla, Helsingissä ja Espoossa. Historiallisista vaiheista johtuen myös Savonlinnassa puhutaan tuomiokirkosta.

Turun tuomiokapituli perustettiin jo vuonna 1276. Siten hiippakuntahallinto on Suomen vanhin virastolaitos. Vuosisatojen kuluessa hiippakuntien nimet, alueet ja lukumäärä ovat vaihdelleet. Hiippakuntalaitos on kuitenkin osoittautunut pitkän historiansa aikana dynaamiseksi, maan vaiheisiin ja yhteiskunnan muutoksiin joustavasti sopeutuvaksi hallintovirastoksi.

Turun hiippakunta on Suomen vanhin hiippakunta. Keskiajalla se kattoi alueellisesti koko silloisen Suomen. Suomen ensimmäinen piispa oli englantilaissyntyinen Henrik, jonka suomalainen talonpoika Lalli tappoi legendan mukaan Köyliönjärven jäällä.

Piispanistuin sijaitsi aluksi Nousiaisissa, mutta se siirrettiin vuonna 1229 Koroisiin ja vuonna 1300 Turkuun. Nimitys Turun piispa tuli käyttöön vuonna 1258 ja ainakin 1300-luvun alusta ryhdyttiin käyttämään nimitystä Turun hiippakunta.

Uskonpuhdistuksen jälkeen vuonna 1554 perustettiin hiippakunnan itäosista Viipurin hiippakunta. Hiippakunnan ensimmäisenä piispana toimi viipurilaissyntyinen Paavali Juusten. Juusten muistetaan erityisesti hänen laatimastaan piispainkronikasta.

Isonvihan jälkeen vuonna 1724 Viipurin piispanistuin siirrettiin Porvooseen ja hiippakunta sai nimekseen Porvoon hiippakunta. Suomen sodan jälkeen vuonna 1809 Suomi liitettiin kokonaisuudessaan Venäjän keisarikuntaan ja vuonna 1812 Porvoon hiippakuntaan yhdistettiin uudestaan Vanhan Suomen alueet, jotka Uudenkaupungin ja Turun rauhanteoissa olivat jääneet Venäjän puolelle. Pohjoisessa Alatornion, Ylitornion ja Muonion kirkkopitäjät liitettiin Turun hiippakuntaan.

1800-luvun alkupuolella Suomen seurakunnista kaksi kolmannesta kuului Turun hiippakuntaan ja yksi kolmannes Porvoon hiippakuntaan. Kokonsa ja historiallisen perintönsä vuoksi Turun hiippakunta oli johtavassa asemassa. Turun piispan erityisrooli maan johtavana piispana vahvistettiin reformaation 300-vuotisjuhlavuonna 1817, kun piispan virka muutettiin arkkipiispan viraksi ja hiippakunta Turun arkkihiippakunnaksi.

Arkkipiispan asemaa muihin piispoihin nähden kuvaa usein käytetty määritelmä “primus inter pares”, ensimmäinen vertaistensa joukossa. Ensimmäisenä arkkipiispana toimi valistusmielinen teologi Jakob Tengström. Hänen panoksensa Suomen suuriruhtinaskunnan ylimmän hallinnon järjestämisessä oli merkittävä.

1800-luvun aikana Turun arkkihiippakunnan aluetta supistettiin kahteen otteeseen. Vuonna 1851 arkkihiippakunnan pohjoinen osa (Oulun ja Kuopion lääniin kuuluva alue) erotettiin Kuopion hiippakunnaksi. Kuopion hiippakuntaan liitettiin myös Porvoon hiippakunnan pohjoinen osa (Kuopion lääniin kuuluneet osat Savoa ja Karjalaa). Näin muodostetun uuden hiippakunnan ensimmäisenä piispana toimi Robert Frosterus 33 vuoden ajan.

Vuonna 1897 Turun arkkihiippakunnan itäinen osa liitettiin Porvoon hiippakuntaan. Liitoksen jälkeen Porvoon hiippakunnan alue kattoi Uudenmaan ja Hämeenlinnan läänit sekä Hämeen ja Satakunnan maakuntiin kuuluvat osat Vaasan lääniä. Turun arkkihiippakunnan alue käsitti nyt Turun ja Porin läänit, Ahvenanmaan sekä Pohjanmaan osan Vaasan lääniä.

Vuonna 1897 toimintansa aloitti myös Savonlinnan hiippakunta, joka muodostettiin Porvoon hiippakuntaan kuuluneista Viipurin ja Mikkelin läänin alueista. Savonlinnan ensimmäinen piispa oli suomalaismielisyydestään tunnettu Gustaf Johansson, joka edusti beckiläistä raamattuteologiaa. Myöhemmin Johanssonista tuli arkkipiispa.

1800-luvun lopulla toteutettua jakoa neljään hiippakuntaan ei pidetty tyydyttävänä ratkaisuna. Varsin pian ryhdyttiin suunnittelemaan kahden uuden hiippakunnan perustamista. Vuonna 1923 kirkolliskokous päätti perustaa Porvoon ruotsinkielisen hiippakunnan Suomen ruotsinkielisiä seurakuntia varten. Porvoon hiippakunnan ensimmäiseksi piispaksi tuli Max von Bonsdorff.

Samassa yhteydessä Porvoossa vuodesta 1724 sijainnut Porvoon (alkuaan Viipurin) piispanistuin siirrettiin Tampereelle. Hiippakunnan uudeksi nimeksi tuli sijaintipaikan mukaan Tampereen hiippakunta. Hiippakunnan piispana jatkoi kirkkohistorioitsijana tunnettu Jaakko Gummerus.

Samana vuonna 1923 Kuopion hiippakunta, jota oli johdettu jo vuodesta 1900 alkaen piispa Juho Rudolf Forsmanin (Koskimies) ohjauksessa Oulusta käsin, sai nimekseen Oulun hiippakunta. Vuonna 1925 Savonlinnan hiippakunnan piispanistuin siirrettiin Viipuriin ja Erkki Kaila nimitettiin Viipurin hiippakunnan piispaksi. Kaila ehti vaikuttaa Viipurin piispana kymmenen vuotta, kunnes hänet valittiin arkkipiispaksi. Kaila hoiti arkkipiispan virkaa vaikeat sotavuodet.

Sotaa edeltävänä kesänä 1939 aloitti toimintansa uusi Kuopion hiippakunta, johon liitettiin Pohjois-Savon ja Kainuun alueet Oulun hiippakunnasta, Pohjois-Karjalan lääni ja Mikkelin läänin pohjoisosat Viipurin hiippakunnasta sekä Saarijärven rovastikunta Tampereen hiippakunnasta. Kuopion ensimmäinen piispa oli Eino Sormunen, suomalaisen Luther-tutkimuksen uranuurtaja, merkittävä humanisti, puhuja ja kirjoittaja. Samalla Kokkolan rovastikunta siirrettiin Turun arkkihiippakunnasta Oulun hiippakuntaan.

Talvisota toi konkreettisella tasolla esiin kysymyksen sotilassielunhoidosta ja sen asemasta kirkossa. Vuonna 1941 armeijan ylipäällikkö nimitti sotarovasti Johannes Björklundin Suomen ensimmäiseksi kenttäpiispaksi. Virkanimikkeestään huolimatta kenttäpiispa ei itse asiassa ole piispa, vaan puolustusvoimien hengellisen työn johtaja. Palvelusarvoltaan kenttäpiispa vastaa prikaatinkenraalia. Kenttäpiispalla ei ole hiippakuntaa, mutta hän on piispainkokouksen ja kirkolliskokouksen täysivaltainen jäsen. Kenttäpiispa kuuluu aina Turun arkkihiippakunnan papistoon.

Suomen toisessa maailmansodassa kokemat aluemenetykset vaikuttivat myös hiippakuntiin. Viipurin, Suomen väkirikkaimman hiippakunnan, tuomiokapituli joutui evakkoon ensin Savitaipaleelle ja sieltä Korpilahdelle. Tilanteen rauhoituttua tuomiokapituli palasi takaisin Viipuriin, josta se joutui lähtemään sodan vuoksi jo vajaan vuoden kuluttua. Aluksi tuomiokapituli asettui Valkealaan, josta se siirtyi sodan loputtua vuoden 1945 alusta Mikkeliin. Tällöin sen nimi muutettiin Mikkelin hiippakunnaksi. Sotavuosina hiippakunnan piispana toimi ensin Yrjö Loimaranta ja hänen jälkeensä Ilmari Salomies, joka vuonna 1951 siirtyi arkkipiispaksi.

Alueluovutusten jälkeen – hiippakunnan 41 seurakuntaa ja suuria osia kahdeksasta seurakunnasta oli jäänyt rajan taakse – Mikkelin hiippakunta pieneni huomattavasti. Siksi siihen liitettiin myöhemmin viisi seurakuntaa Kuopion hiippakunnasta ja kolmetoista Tampereen hiippakunnasta.

Lapuan hiippakunta perustettiin vuonna 1956. Uusi hiippakunta oli tarpeen arkkihiippakunnan laajuuden ja arkkipiispan yhä lisääntyvien kokonaiskirkollisten tehtävien vuoksi. Arkkihiippakunnasta siirrettiin perustettuun Lapuan hiippakuntaan Ilmajoen, Lapuan ja Kauhajoen rovastikunnat sekä osa Ylä-Satakunnan rovastikunnasta. Tampereen hiippakunnasta siirrettiin uuteen hiippakuntaan suurin osa Jyväskylän ja Ruoveden rovastikuntien seurakunnista ja Kuopion hiippakunnasta Viitasaaren ja Saarijärven rovastikunnat. Ensimmäiseksi piispaksi tasavallan presidentti nimitti Eero Lehtisen.

Vuonna 1959 perustettu Helsingin hiippakunta on toiseksi nuorin Suomen hiippakunnista. Helsingin hiippakunnan perustamisen syynä oli alueen väestön määrä ja tarve saada maan pääkaupunkiin piispanistuin. Uusi hiippakunta muodostettiin Tampereen hiippakunnan Uudenmaan lääniin kuuluneista alueista sekä Porvoon, Helsingin pitäjän, Espoon, Lapinjärven ja Loviisan suomalaisista seurakunnista. Helsingin ensimmäinen piispa oli Martti Simojoki, kirkollinen reaalipoliitikko ja syvällinen ajattelija, joka nautti suurta arvovaltaa. Simojoki toimi lähes 30 vuotta piispana eri hiippakunnissa ja sen jälkeen 14 vuotta Turun ja Suomen arkkipiispana.

Suomen väestön kasautuminen etelän suuriin kaupunkeihin on jatkunut myös Helsingin hiippakunnan perustamisen jälkeen. Tämä on aiheuttanut muutospaineita kirkon hallinnolle. Siksi Helsingin hiippakunta jaettiin vuonna 2004 Helsingin ja Espoon hiippakunniksi. Vuonna 2004 perustetun Espoon hiippakunnan ensimmäiseksi piispaksi valittiin Mikko Heikka.

Nykyinen arkkipiispa Tapio Luoma on Suomen vanhimman piispanistuimen 55. haltija. Hän jatkaa lähetyspiispa Henrikistä alkanutta maineikasta Suomen piispojen ketjua. Vuonna 1998 perustettiin arkkihiippakuntaan arkkipiispan viran rinnalle toinen piispan virka helpottamaan arkkipiispan työtaakkaa. Uutta piispaa kutsutaan Turun arkkihiippakunnan piispaksi ja viran ensimmäisenä haltijana toimi Ilkka Kantola.

Arkkipiispan ja Turun arkkihiippakunnan piispan tehtävät on jaettu siten, että arkkipiispa vastaa kokonaiskirkollisista ja kansainvälisistä tehtävistä sekä hiippakuntatasolla Turun tuomiorovastikunnasta. Turun arkkihiippakunnan piispa johtaa tuomiokapitulia ja sen toimintaa sekä huolehtii arkkihiippakunnan muista neljästä rovastikunnasta.

Turun arkkihiippakunnan nykyinen piispa Mari Leppänen vihittiin virkaansa Turun Tuomiokirkossa 7.2.2021.

Yllä oleva teksti perustuu fil.lis Riikka Kaistin artikkeliin Suomen hiippakunnat vuonna 2000 julkaistussa teoksessa Ornatus episcoporum.