Vuonna 2015 kirkolliskokous kokoontui päättämään uudesta seurakuntarakenteesta Suomen ev. lut. kirkossa. Uudistusta oli valmisteltu vuosikausia. Useista esillä olleista malleista loppusuoralle pääsi vaihtoehto, jossa kaikkien seurakuntien tulisi kuulua seurakuntayhtymään. Loppuäänestyksissä riittävä määräenemmistö jäi saavuttamatta, eikä uudistus toteutunut.
Kirkolliskokouksessa kaatunut yhtymämalli ei suinkaan ollut täydellinen. Mutta silti voi kysyä, olivatko valuviat niin vakavia, että koko rakenneuudistus kannatti kaataa? Olisiko sittenkin kannattanut ottaa rohkea askel uuteen tietäen ja tunnustaen, että käyttöön otettavassa mallissa on puutteita, mutta sillä voidaan lähteä liikkeelle ja korjailla vikoja matkan varrella kokemuksen karttuessa.
Kirkolliskokouksessa 2015 taisi käydä niin, että kuviteltu ja epämääräinen paras vaihtoehto esti riittävän hyvän vaihtoehdon toteuttamisen. Runsaasti aikaa, vaivaa ja rahaa vaatineen uudistuksen kariutuminen sammutti uudistushalut vuosikausiksi ja lykkäsi välttämättömät uudistukset epämääräiseen tulevaisuuteen.
Perimmältään kirkon rakennekeskustelussa on kyse siitä, miten turvataan riittävän hyvällä tasolla olevan seurakunnallisen työn jatkuminen maan kaikilla kolkilla. Ja miten turvataan se, että jokaisessa seurakunnassa on mielekkäät työskentelyolosuhteet, eikä seurakunta edellytä työntekijöiltään kohtuutonta venymistä ja työpanosta.
Nykyisellä seurakuntarakenteella tämä ei onnistu. Pian valittavalta kirkolliskokoukselta on lupa odottaa vastuullisia, rohkeita ja nopeita ratkaisuja tässäkin asiassa.
Mika Nokelainen
#Ajantasalla on arkkihiippakunnan asiantuntijoiden kirjoitussarja, jossa käsitellään ajankohtaisia aiheita.