Yhteiskuntatutkijat puhuvat paljon turvallistamisesta (securitization). Se tarkoittaa, että kaikenlaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä ryhdytään käsittelemään turvallisuuskysymyksinä.
Ilmiöön havahduttiin kylmän sodan loppuvuosina. Turvallisuuspolitiikan tutkijat havaitsivat, että entisissä itäblokin maissa valtaan nousseet hallitukset halusivat turvallisuuden nimissä kontrolloida laajasti yhteiskuntiensa kulttuurista, poliittista ja taloudellista toimintaa.
Turvallistamisen kohteita ovat tyypillisesti naapurikulttuurien paine, maan sisäinen integraatio tai alueelliset itsenäisyysliikkeet sekä väestökato. Hyvin usein turvallistamisen kohteena on maahanmuutto. Maahanmuutto aletaan nähdä yhteiskunnan turvallisuutta ja jopa kansallista olemassaoloa uhkaavana asiana.
Turvallistaminen tapahtuu puheen, viestinnän, faktojen valikoivan käytön – ja myös trumpilaisten ”vaihtoehtoisten faktojen” avulla. Synnytetyn turvallisuusongelman ratkaisuiksi esitetään kovia keinoja, jopa kansalais- ja ihmisoikeuksien rajoittamista.
Myös uskonto voi olla turvallistamisen kohteena. Tutkimusten mukaan muslimit nähdään herkästi ryhmänä, joka on tarpeen turvallistaa.
Suomessakin on helppo havaita maahanmuuton turvallistamispyrkimyksiä. Venäjän toiminta aiheuttaa vahvan turvallistamisen tarpeen. Pitkään Venäjän naapurina eläneenä ja sen toimintaa seuranneena tiedämme, että turvallisuus, myös sotilaallisen varustautumisen mielessä, on tärkeä asia.
Mutta kohtuus kaikessa. En ole ihan varma, onko nykyisessäkään turvallisuustilanteessa tarpeen hankkia vauvaikäisille camokuvioituja tutteja ja maastoasuja.
Epäilen, onko syytä antaa verovähennysoikeus itse hankituille maanpuolustustarvikkeille, niin kuin näkyy ehdotetun.
Ja onko todella niin, että työttömyys, köyhyys ja syrjäytyneisyys ovat yhteiskunnan sisäisen turvallisuuden uhkia, ei niinkään osattomuuden loukkuun joutuneiden ihmisten ihmisarvoisen elämän kysymyksiä?
#Ajantasalla on arkkihiippakunnan asiantuntijoiden kirjoitussarja, jossa käsitellään ajankohtaisia aiheita.