Etusivu / Tietoa hiippakunnasta / Kaikkien hiippakuntien äiti

Kaikkien hiippakuntien äiti

Piispankirkko eli tuomiokirkko on nykyisin Turussa, Tampereella, Oulussa, Mikkelissä, Porvoossa, Kuopiossa, Lapualla, Helsingissä ja Espoossa; historiallisista vaiheista johtuen myös Savonlinnassa puhutaan tuomiokirkosta. Turun tuomiokapituli perustettiin jo vuonna 1276 ja siten hiippakuntahallinto on Suomen vanhin virastolaitos. Vuosisatojen kuluessa hiippakuntien nimet, alueet ja lukumäärä ovat vaihdelleet ajasta ja olosuhteista riippuen. Iästään huolimatta hiippakuntalaitos on historiansa valossa osoittautunut dynaamiseksi, maan vaiheisiin ja yhteiskunnan muutoksiin joustavasti sopeutuneeksi hallintovirastoksi.

Turun hiippakunta on Suomen vanhin ja keskiajalla se kattoi alueellisesti koko silloisen Suomen. Suomen ensimmäinen piispa oli englantilaissyntyinen Henrik, jonka suomalainen talonpoika Lalli tappoi Köyliönjärven jäällä. Piispanistuin sijaitsi aluksi Nousiaisissa, mutta siirrettiin ensin vuonna 1229 Koroisiin ja vuonna 1300 Turkuun. Nimitys Turun piispa tuli käyttöön vuonna 1258 ja ainakin 1300-luvun alusta ryhdyttiin käyttämään nimitystä Turun hiippakunta.

Uskonpuhdistuksen jälkeen 1554 perustettiin hiippakunnan itäosista Viipurin hiippakunta, jonka ensimmäisenä piispana toimi viipurilaissyntyinen Paavali Juusten, laatimastaan piispainkronikasta muistettu kirkonmies. Isonvihan jälkeen vuonna 1724 Viipurin piispanistuin siirrettiin Porvooseen ja hiippakunta sai nimekseen Porvoon hiippakunta. Suomen sodan jälkeen 1809 Suomi liitettiin kokonaisuudessaan Venäjän keisarikuntaan ja vuonna 1812 yhdistettiin Porvoon hiippakuntaan uudestaan Vanhan Suomen alueet, jotka Uudenkaupungin ja Turun rauhanteoissa olivat jääneet Venäjän puolelle. Pohjoisessa Alatornion, Ylitornion ja Muonion kirkkopitäjät liitettiin Turun hiippakuntaan.

1800-luvun alkupuolella Suomen seurakunnista kaksi kolmannesta kuului Turun hiippakuntaan ja yksi kolmannes Porvoon hiippakuntaan. Kokonsa ja historiallisen perintönsä vuoksi Turun hiippakunta oli johtavassa asemassa. Turun piispan erityisrooli maan johtavana piispana vahvistettiin uskonpuhdistuksen 300-vuotisjuhlan vuonna 1817, kun piispan virka muutettiin arkkipiispan viraksi ja hiippakunta Turun arkkihiippakunnaksi. Arkkipiispan asemaa muihin piispoihin nähden kuvaa usein käytetty lause “primus inter pares” – ensimmäinen vertaistensa joukossa. Suomen ensimmäinen arkkipiispa oli valistusmielinen teologi Jakob Tengström, jonka panos Suomen suuriruhtinaskunnan ylimmän hallinnon järjestämisessä oli merkittävä.

1800-luvun kulussa pienennettiin Turun arkkihiippakunnan aluetta kahteen otteeseen. Ensin vuonna 1851 pohjoisin osa eli Oulun ja Kuopion lääniin kuuluva alue erotettiin Kuopion hiippakunnaksi. Kuopion hiippakuntaan liitettiin myös Porvoon hiippakunnan pohjoinen osa eli Kuopion lääniin kuuluneet osat Savoa ja Karjalaa. Näin muodostetun uuden hiippakunnan ensimmäisenä piispana toimi Robert Frosterus 33 vuoden ajan. Vuonna 1897 Turun arkkihiippakunnan itäinen osa liitettiin Porvoon hiippakuntaan, joten Porvoon hiippakuntaan tuli kuulumaan Uudenmaan ja Hämeenlinnan läänit kokonaan ja Hämeen ja Satakunnan maakuntiin kuuluvat osat Vaasan lääniä. Turun arkkihiippakunnan alue käsitti nyt Turun ja Porin läänin ja Ahvenanmaan sekä Pohjanmaan osan Vaasan lääniä. Vuonna 1897 aloitti toimintansa Savonlinnan hiippakunta, joka muodostettiin Porvoon hiippakuntaan kuuluneista Viipurin ja Mikkelin läänin alueista. Savonlinnan ensimmäinen piispa oli suomalaismielisyydestään tunnettu Gustaf Johansson, joka edusti beckiläistä raamattuteologiaa. Myöhemmin Johanssonista tuli arkkipiispa.

1800-luvun lopulla aikaansaatua jakoa neljään hiippakuntaan ei pidetty tyydyttävänä ratkaisuna ja jo varsin pian ryhdyttiin suunnittelemaan kahden uuden hiippakunnan perustamista. Vuonna 1923 kirkolliskokous päätti perustaa Porvoon ruotsinkielisen hiippakunnan Suomen ruotsinkielisiä seurakuntia varten ja sen ensimmäiseksi piispaksi tuli Max von Bonsdorff. Samassa yhteydessä Porvoossa vuodesta 1724 sijainnut Porvoon (alkuaan Viipurin) piispanistuin siirrettiin Tampereelle ja hiippakunnan uudeksi nimeksi tuli sijaintipaikan mukaan Tampereen hiippakunta. Hiippakunnan piispana jatkoi kirkkohistorioitsijana tunnettu Jaakko Gummerus. Samana vuonna 1923 Kuopion hiippakunta, jota jo vuodesta 1900 piispa Juho Rudolf Forsmanin (Koskimies) ohjauksessa oli johdettu Oulusta käsin, sai nimekseen Oulun hiippakunta. Vuonna 1925 siirrettiin Savonlinnan hiippakunnan piispanistuin Viipuriin ja Erkki Kaila nimitettiin näin syntyneen Viipurin hiippakunnan piispaksi. Kaila ehti vaikuttaa Viipurin piispana kymmenen vuotta, kunnes hänet valittiin arkkipiispaksi. Kaila hoiti arkkipiispan virkaa vaikeat sotavuodet.

Sotaa edeltävänä kesänä 1939 aloitti toimintansa uusi Kuopion hiippakunta, johon liitettiin Oulun hiippakunnasta Pohjois-Savon ja Kainuun alueet, Viipurin hiippakunnasta pääosa Pohjois-Karjalaa ja Mikkelin läänin pohjoisosat sekä Tampereen hiippakunnasta Saarijärven rovastikunta. Kuopion ensimmäinen piispa oli Eino Sormunen, suomalaisen Luther-tutkimuksen uranuurtaja, merkittävä humanisti, puhuja ja kirjoittaja. Turun arkkihiippakunnasta siirrettiin Kokkolan rovastikunta Oulun hiippakuntaan.

Talvisota toi konkreettisella tasolla esiin kysymyksen sotilassielunhoidosta ja sen asemasta kirkossa. Vuonna 1941 armeijan ylipäällikkö nimitti sotarovasti Johannes Björklundin Suomen ensimmäiseksi kenttäpiispaksi. Kenttäpiispalla ei ole hiippakuntaa eikä hän virkanimikkeestään huolimatta itse asiassa ole piispa, vaan puolustusvoimien hengellisen työn johtaja, joka palvelusarvoltaan vastaa prikaatinkenraalia. Hän on kuitenkin piispainkokouksen ja kirkolliskokouksen täysivaltainen jäsen. Kenttäpiispa kuuluu aina Turun arkkihiippakunnan papistoon.

Suomen toisessa maailmansodassa kokemat aluemenetykset vaikuttivat myös hiippakuntiin. Viipurin, Suomen väkirikkaimman hiippakunnan tuomiokapituli joutui evakkoon ensin Savitaipaleelle ja sieltä Korpilahdelle, palasi takaisin Viipuriin, josta se joutui lähtemään sodan jaloista jo vajaan vuoden kuluttua ja asettui ensin Valkealaan ja sodan loputtua vuoden 1945 alusta Mikkeliin, jolloin sen nimi muutettiin Mikkelin hiippakunnaksi. Sotavuosina hiippakunnan piispana toimi ensin Yrjö Loimaranta ja hänen jälkeensä Ilmari Salomies, joka vuonna 1951 siirtyi arkkipiispaksi. Alueluovutusten jälkeen – hiippakunnan 41 seurakuntaa ja suuria osia kahdeksasta seurakunnasta oli jäänyt rajan taakse – Mikkelin hiippakunta pieneni huomattavasti, minkä vuoksi siihen myöhemmin liitettiin viisi seurakuntaa Kuopion ja kolmetoista Tampereen hiippakunnasta

Lapuan hiippakunta perustettiin vuonna 1956. Uusi hiippakunta oli tarpeen arkkihiippakunnan laajuuden ja arkkipiispan yhä lisään, tyvien kokonaiskirkollisten tehtävien vuoksi. Arkkihiippakunnasta siirrettiin perustettuun Lapuan hiippakuntaan Ilmajoen, Lapuan ja Kauhajoen rovastikunnat ja osa Ylä-Satakunnan rovastikuntaa. Tampereen hiippakunnasta siirrettiin uuteen hiippakuntaan pääosa Jyväskylän ja Ruoveden rovastikunnista ja Kuopion hiippakunnasta Viitasaaren ja Saarijärven rovastikunnat. Ensimmäiseksi piispaksi tasavallan presidentti nimitti Eero Lehtisen.

Vuonna 1959 perustettu Helsingin hiippakunta on toiseksi nuorin Suomen hiippakunnista. Helsingin hiippakunnan perustamisen syynä oli alueen väestörikkaus ja tarve saada maan pääkaupunkiin piispanistuin. Uusi hiippakunta muodostettiin Tampereen hiippakunnan Uudenmaan lääniin kuuluneista alueista ja Porvoon, Helsingin pitäjän, Espoon, Lapinjärven ja Loviisan suomalaisista seurakunnista. Helsingin ensimmäinen piispa oli Martti Simojoki, kirkollinen reaalipoliitikko ja syvällinen ajattelija, joka nautti suurta arvovaltaa. Simojoki toimi lähes 30 vuotta piispana eri hiippakunnissa ja sen jälkeen 14 vuotta Turun ja Suomen arkkipiispana. Viime vuosina Suomen väestöä on yhä enenevässä määrin siirtynyt etelän suuriin kaupunkeihin, mikä on aiheuttanut muutospaineita kirkon hallinnolle. Helsingin hiippakunta ei ole ollut alueellisesti laaja, mutta seurakuntalaisia on paljon.

Tarve Helsingin hiippakunnan jakamiseen oli ilmeinen ja niinpä vuoden 2004 alusta aloitti toimintansa Espoon hiippakunta, jonka ensimmäiseksi piispaksi valittiin Mikko Heikka.

Nykyinen arkkipiispa Kari Mäkinen on Suomen vanhimman piispanistuimen 54. haltija ja hän jatkaa lähetyspiispa Henrikistä alkanutta maineikasta Suomen piispojen ketjua. Vuonna 1998 perustettiin arkkihiippakuntaan arkkipiispan viran rinnalle toinen piispan virka helpottamaan arkkipiispan työtaakkaa. Uutta piispaa kutsutaan Turun arkkihiippakunnan piispaksi ja viran ensimmäisenä haltijana toimi Ilkka Kantola. Arkkipiispan ja Turun piispan tehtävät on jaettu siten, että arkkipiispa vastaa kokonaiskirkollisista ja ulkomaisista tehtävistä sekä paikallisella tasolla Turun ja Naantalin rovastikunnista kun taas Turun piispa johtaa tuomiokapitulia ja sen toimintaa sekä huolehtii arkkihiippakunnan muista viidestä rovastikunnista.

Turun arkkihiippakunnan nykyinen piispa Kaarlo Kalliala vihittiin virkaansa Turun Tuomiokirkossa loppiaisen 6.1.2011.

Yllä oleva teksti perustuu fil.lis Riikka Kaistin artikkeliin Suomen hiippakunnat vuonna 2000 julkaistussa teoksessa Ornatus episcoporum.