Saarna itsenäisyyspäivän jumalanpalveluksessa 6.12.2012

Oli pieni kaupunki, jossa oli vähän asukkaita. Sitä vastaan hyökkäsi mahtava kuningas. Hän saartoi kaupungin ja pystytti suuria piirityslaitteita sen ympärille. Kaupungissa asui köyhä mutta viisas mies. Hän olisi voinut pelastaa kaupungin viisaudellaan, mutta kukaan ei tullut ajatelleeksi sitä köyhää miestä. Niinpä minä sanon: Viisaus on parempi kuin voima, mutta köyhän viisautta vähätellään eikä hänen sanojaan kuunnella. On parempi kuunnella viisaan hiljaisia sanoja kuin houkkien johtajan huutoa. Viisaus on sota-aseita parempi. (Saarn 9:13-18.)

Sellainen on Saarnaajan kirjan kertomus pienestä kaupungista, jossa oli vähän asukkaita. Tänään puolestaan pieni maa, jossa on vähän asukkaita, juhlii olemassaoloaan ja näin jumalanpalveluksessa katsoo yhteistä elämää kaikkein perustavimmassa katsannossa, Raamatun tekstien valossa. 
Yhtenä niistä on tuo Saarnaajan kertomus kaupungista vaikeitten aikojen edessä. Se ei kerro kaupungin poliittisesta tai uskonnollisesta eliitistä, ei niistä jotka kaikki tunsivat. Se kertoo yhdestä köyhästä miehestä. Mutta se ei ole valoisa selviytymistarina, joka vie ryysyistä rikkauteen tai jossa köyhän viisaus tuo kunniaa. Se on kertomus ihmisestä, jonka ääni ei kuulu, ihmisestä, jota ”kukaan ei tullut ajatelleeksi”. Se on ankara kertomus vahvemman vallasta ja ihmisistä, jotka eivät ole mitään historiassa ja yhteiskunnassa.  
Psalmeissa puhutaan ”maan hiljaisista.”  
Saarnaajan kertomus on kertomus yhdestä maan hiljaisesta. Kertomalla hän nostaa maan hiljaiset esiin.
Samoin tapahtuu äsken kuullussa evankeliumitekstissä. Jeesus kieltää etsimästä esikuvia vallanpitäjistä ja niistä, jotka ovat menestyneet ja joilla on asema. Jos haluatte olla suurimpia ja ensimmäisiä, katsokaa orjiin ja palvelijoihin, hän sanoo. Siis niihin, jotka olivat maan hiljaisia. Juuri Galilean seudun maan hiljaisten parissa Jeesus kulki. Se oli kirjavaa joukkoa: kalastajia, maatyöläisiä, kerjäläisiä, pikkuvirkamiehiä, kauppiaita, kodittomia, vammaisia, mieleltään särkyneitä. Heille hän julisti Jumalan valtakunnan tulleen lähelle.
Jeesus asettui maan hiljaisten rinnalle, niin kuin Saarnaajakin teki.
Mutta entä tässä maassa, jonka olemassaoloa tänään juhlimme? Missä ovat nyt maan hiljaiset, tämän maan hiljaiset? 
Aika moni taitaa tällä hetkellä kokea kuuluvansa maan hiljaisiin, eri tavoin ja eri syistä, yhä hyvin kirkossa kuin koko yhteiskunnassa. Sitä tuntee olevansa sivussa ja voimaton; talousviisaat selittävät, uskovaiset uskovat, kumpaankaan ei saa otetta. Maailma on liian monimutkainen ja vaikea, ei siihen osaa vaikuttaa. Tämä on vain tätä omaa elämää, josta julkisuuden maailma on kaukana. Mahtaako tästä kukaan oikeasti välittää.  
Tämän maan hiljaisista on viime aikoina kyllä puhuttu. On keskusteltu köyhyydestä, ulkopuolisuudesta ja yhteiskunnan syvenevästä eriarvoisuudesta. Keskustelussa on kuulunut paljon todellista huolta yhteiskunnan turvaverkoista ja palvelujärjestelmästä sekä paljon toisista huolehtimista. Taustalla voi tunnistaa Jumalan valtakunnan arvojen vaikutuksen.
Toisinaan tosin puhe kääntyy sellaiseksi, jossa joistakin ihmisistä tulee yhteiskunnallinen ongelma, jolle meidän, jotka emme kuulu heihin, tulisi tehdä jotain. Joskus taas kuulostaa siltä, että Saarnaajan ankara realismi on otettu kuin elämänohje: tämä on vahvojen maailma ja heikkojen kuuluukin jäädä sivuun.  
Mutta Saarnaajan kertomuksessa köyhä mies ei ole huolen kohde, ei ongelma eikä säälittävä häviäjä, niin kuin ei yksikään ihminen perimmältään ole. Voi olla, että köyhällä miehellä ei ollut helppoa, voi olla, että elämä oli rikkinäistä ja puutteellista, niin kuin ihmisellä saattaa olla. Se mistä erityisesti oli kyse, oli, että häntä ei kuultu, ei otettu todesta eikä arvostettu. Hän puhui hiljaisia sanoja, ei suuria äänekkäitä totuuksia. Hiljaisia sanoja puhutaan silloin, kun ei puhuta opittua vaan puhutaan kokemuksesta, siitä mikä on itselle totta. Aina omasta todellisuudesta ei voi tai uskalla kertoa edes hiljaisilla tai haparoivilla sanoilla, se sisältää niin paljon häpeää, särkynyttä ja kipeää. Silloin on tärkeää, että joku kuulee myös vaikenemisen.
Syksyllä olin tilaisuudessa, jossa muuan nuori nainen kertoi tarinaansa. Se oli tarina julmasta ja rikkinäisestä lapsuudesta, yksinäisyydestä, sairaudesta ja kuolemasta. Hän kertoi, miten suuri asia oli ollut, että oli löytynyt ihmisiä, jotka olivat ottaneet hänet todesta, ja jaksoivat kuulla senkin, mitä hän ei kyennyt kertomaan. Kokemukset eivät poistuneet, mutta hän osoitti rintaansa ja sanoi: - Ensimmäisen kerran tunsin, että täällä on joku.
Sellaista on kuulluksi tuleminen. Kertomus voisi olla mistä tahansa diakoniatyön, sosiaalityön tai terveydenhuollon arjesta. Niin tapahtuu kaikessa hiljaisuudessa, kun ihmistä ei nähdä palvelujärjestelmän osana, yhteiskunnallisena ongelmana tai sosiaalipoliittisten toimenpiteiden kohteena, vaan ihminen otetaan kokonaan todesta. Tässä ihmisessä, tällaisena, Jumalan antama elämä toteutuu täydesti ja kokonaan. 
Saarnaajan kertomuksen kaupungissa köyhän miehen hiljaisissa sanoissa oli viisautta, joka olisi pelastanut kaupungin, jos se olisi kuultu.  
Mikä nyt tässä maassa voisi olla sellainen uhka, josta maan hiljaisen viisaus voisi pelastaa? Tuskin talouskriisi, tuskin kilpailukyvyn lasku. Ehkä pikemmin eksyminen pitämään talouspuhetta puheena elämästä. Ehkä menestyksen ja omassa varassaan selviytymisen ihanne. Ehkä tarkoituksettomuus. Ehkä uskon kova varmuus. Ehkä yksinäisyys. Sellaiset meitä piirittävät.
Niiden takia on syytä kuulla sen viisautta, ”jota kukaan ei tullut ajatelleeksi”. Se kertoo, että murtuminen, epävarmuus ja rikkinäisyys kuuluvat täyteen, ihmisarvoiseen, Jumalan antamaan elämään. Jos niille ei ole tilaa omassa ja yhteisessä elämässä, voi olla, että käy niin kuin kertomuksen kaupungille, kadottaa lopulta itsensä.
Jeesus kulki ja kulkee maan hiljaisten keskellä. Sillä Jumalan valtakunta ei ole vahvojen ja voittajien valtakunta. Se on maan hiljaisten, köyhien ja murtuneitten valtakunta.