27.5.2010

Kari Mäkinen

KUN TIEDEYHTEISÖ TULEE KIRKKOON…

Saarna Turun yliopiston promootiojumalanpalveluksessa 27.5.2010

Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, taivaan tähtien Isältä, jonka luona ei mikään muutu, ei valo vaihdu varjoksi. Päätöksensä mukaan hän synnytti meidät totuuden sanalla, että olisimme hänen luomistekojensa ensi hedelmä.
    Tietäkää, rakkaat veljeni, että itse kunkin tulee olla herkkä kuulemaan mutta hidas puhumaan ja hidas vihaan, sillä miehen viha ei johda oikeudenmukaisuuteen, jota Jumala tahtoo. Olkaa siis sävyisiä ja pankaa pois kaikki saasta ja pahuus. Ottakaa vastaan sana, joka on teihin istutettu ja joka voi pelastaa teidän sielunne. (Jaak. 1: 17-21)

Kun promootiokulkue saapuu kaupungin halki tuomiokirkkoon, tapahtumalla on vahva historiallinen lataus. Se kertoo tieteen ja uskonnon sekä yliopiston ja kirkon pitkästä historiallisesta vuorovaikutuksesta. Siinä vuorovaikutuksessa - välillä rauhallisemmassa välillä kriittisemmässä - on muovautunut elämänmuotomme ja sivistyksemme pohja ja käsityksemme maailmasta ja elämästä ja niissä vallitsevista perustavista suhteista.

 Edelleen, ja ehkä nyt erityisen paljon, on merkitystä sillä, että akateeminen tiedeyhteisö astuu kirkon ovista sisään. Se ei tarkoita, että tiede ja luova, kriittinen tieteellinen ajattelu olisi jätettävä eteiseen niin kuin miekat nyt jätettiin, koska aseita ei vanhastaan ole tuotu rauhan ja sovinnon huoneeseen. Luovaa ja kriittistä tieteellistä ajattelua tarvitaan myös näiden seinien sisällä.

Mutta täällä se asettuu aivan erityiseen taustaan ja perspektiiviin. Kun me nyt astuimme tänne, astuimme nopeasti muuttuvan ja monisärmäisen, monilta osin tarkentuneen mutta samalla pirstoutuneen tiedon maailman keskeltä. On aloja, joilla tiedon puoliintumisaika – siis se aika, jona puolet tiedosta vanhenee – on alle vuosi. Täällä perspektiivi on toinen. Täällä katsotaan muutosta syvemmälle, hitaisiin kaariin ja siihen, mikä on pysyvää.  

Täällä luin teille tekstin Jaakobin kirjeestä. Teksti on lähes kaksi tuhatta vuotta vanha. Se sisältää varhaiskristillisen yhteisön elämänymmärrystä. Kyseessä ei ollut oppineiden yhteisö, vaan kalastajien, maatyöläisten ja kauppiaiden yhteisö. Heidän elämänymmärrystään ei ollut rakennettu ajatushautomoissa, joissa tehdyn työn perusteella olisi yhdessä sovittu, miten elämää ja maailmaa tulee nähdä. Se lähde oli siinä, miten he olivat kohdanneet Jeesuksen Kristuksen ja miten Kristus oli kohdannut heidät.

Niin oli avautunut näkymä sellaiseen, mikä oli vastaansanomattoman totta ja perustavaa elämässä ja ihmisenä olemisessa, ettei se ole menettänyt merkitystään.

”Jokainen hyvä anti ja jokainen täydellinen lahja tulee ylhäältä, taivaan tähtien isältä, jonka luona ei mikään muutu.” Niin yksinkertaisesti avautuu näkymä siihen, minkä varassa koko todellisuus on, elämän syvään pohjavirtaan. Se on enemmän ja lujempaa kuin inhimillinen tieto ja ymmärrys ja niiden jatkuva muutos.  Näkymä avautuu toisenlaiseen todellisuuteen, Jumalaan ja siihen mikä on pyhää ja viime kädessä ihmisen tavoittamattomissa.

Kirkko on paikka, jossa elämää katsotaan tätä todellisuutta vasten, Jumalan todellisuutta ja pyhää vasten. Sitä vasten, luodun ollessa Luojansa edessä, voi ihmiselle erottua elämän lahjana ja täynnä mahdollisuuksia, mutta myös taju ihmisen omista rajoistaan. Siksi, muun muassa siksi, on edelleen merkityksellistä, että akateemisen tiedeyhteisön kulkue saapuu tähän tilaan, kirkkoon.

When the scientific community comes into church it is about bringing one’s own work and own life and own reality to face the holy.  Being in front of the holy is always being face to face with the boundaries of man and the capability of man. This is a very current issue in some fields of science, such as biotechnology, for example. But the question about the boundary that man should not cross is important for the whole culture and society. We have to face seriously the question about the boundaries of scientific, economic and technological exploitation of nature and humans.

It is a matter of the sense of holy, the understanding of holy. It is a matter of ethics, but not only that. It is also a matter of what it is to be a human being. Man cannot put himself in God’s position. When the scientific community comes into church, it comes to a place, where people are called and directed into humbleness in front of reality, humbleness in front of God, the Creator. This is a place to encourage us all to a common dialogue about the possibilities and limits of science and human actions.

But when you walked here as a procession, you didn’t do it only as a representative of something, in this case the academic community. You came here also as individuals. Each of you as a unique human being, who has his or her own history and own memories and his or her own social relationships. One is always an individual person when coming into church. One is always an individual person in front of God.

Kun tulitte tänään tänne, ette tulleet vain tiedeyhteisön edustajina vaan yksittäisinä, kokonaisina ihmisinä. Tämä päivä on yksi osa kunkin elämäntarinaa. Nyt on kyse omien saavutusten juhlimisesta ja niistä iloitsemisesta. On hyvä että sille on paikkansa. On hyvä jos voi olla kiitollinen siitä mitä on saanut ja voinut tehdä. Sitäkin varten tämä paikka on, sitäkin varten on merkittävää, että promootiokulkue on tuonut teidät kirkkoon. Tämä on paikka ihmisen syvimmälle kiitokselle: kiitos elämästä ja kiitos sen mahdollisuuksista.

Täällä kiitos asettuu siihen perspektiiviin, joka on ihmisenä olemisen kannalta perustavinta. Jokainen ihminen on ainutkertainen, mutta ei erillinen. Yksikään ihminen ei selviydy yksin. On ratkaisevaa, että on niitä, joitten kanssa voi elämänsä jakaa. Se miten ihminen on suhteessa toisiin, on ratkaisevaa. Omat saavutukset tai menestyminen saavat varsinaisesti merkityksensä siitä, miten ne rakentavat yhteistä elämää. Ja ratkaisevampaa elämässä kuin omat saavutukset, suoritukset tai menestyminen on se, mitä tapahtuu ihmisten kesken. Suhteessa toisiin, mitä läheisempiin sitä enemmän, ihminen voi pahiten haavoittua ja murentua, ja niissä suhteissa voi rakentua myös elämän ilo ja rohkeus ja oikeudenmukaisuus.

Lukemani Jaakobin kirje, viesti kirkon sisällöllisestä ytimestä, sanoo sen selvästi: Itse kunkin tulee olla herkkä kuulemaan, mutta hidas puhumaan ja hidas vihaan. Viha ei johda oikeudenmukaisuuteen, jota Jumala tahtoo. 

Tärkeämpää kuin saavutukset, suoritukset tai menestyminen työelämässä tai tieteellisellä uralla on se, miten kohtelemme toisia ihmisiä.

Jokainen tarvitsee sitä, että joku on kiinnostunut ei vain saavutuksista ja suorituksista vaan siitä, mitä ihmiselle sisimmässä kuuluu. Jokainen tarvitsee toista ihmistä, joka on herkkä kuulemaan, millaista on elää koko ihmisenä, juuri sinä ainutkertaisena ihmisenä, jollainen on.

Toisen ihmisen kaikkein sisimpään ei toinen voi päästä. Edes itse ei kaikelle sisällään löydä sanoja. Tarvitaan toiselta paljon herkkää kuulemista, jotta ihminen voi löytää sanoja sille, mikä on syvällä itsessä, usein ristiriitaista, katkelmallista ja keskeneräistä. Kaikelle sanoja ei löydy. Kaikkea ei voi puhua.

Kaikki se on mukana, kun ihminen tulee kirkkoon, niin kuin me nyt. Kun ihminen tulee Jumalan eteen, hän tulee koko ihmisenä, kaikkineen.  Kirkko on koko ihmistä varten. Täällä on mahdollista katsoa koko elämäänsä ja kaikkein sisimpään, sinne, missä ovat myös ne huoneet, joihin katsominen on kipeää tai jotka ovat suljettuja itseltäkin. On mahdollista kysyä, mitä sisimmälleni kuuluu, mitä kuuluu sinne, mitä Jaakobin kirje kutsuu sieluksi. Miten voi sieluni, se mikä on kaikkein syvintä ja ominta minuuttani?  Mistä se iloitsee, mistä se huokaa? Tavoitanko sitä, ja tunnistanko sieluani? Mikä sitä raatelee tai repii? Mikä sitä painaa ja keventää? Mikä väsyttää?

Tulla kirkkoon on tulla paikkaan, jossa ihmisen sielulle on tila ja tilaa. Siinä tarvitaan hiljaisuutta ja pysähtymistä. Ehkä se ei ole tällaisen juhlan keskellä mahdollista. Omaan sisimpänsä tunnistamiseen ei kukaan voi pakottaa tai painostaa. Mutta sitä varten tämä on, sitäkin varten, että ihminen kaikkineen, sisintään myöten, sitäkin, mitä itse ei tavoita mutta jonka tunnistaa vain Jumala, voi tietää olevansa olemassa. Ja tulevansa tunnistetuksi ja vastaanotetuksi.

Siinä on kyse armosta. Vastaanottamisesta. Tulla kirkkoon on tulla tilaan, jonka syvin sisältö ihmiselle on armo, armollisuus. Vaativassa ja monella tapaa kovassa menestymisen ja selviytymisen yhteiskunnassa juuri se on erityisen merkityksellinen. Se on elämän kannalta ja ihmisen kannalta välttämätön.

Kun akateeminen juhlaväki saapuu kirkkoon, merkitys syntyy siitä tietoisuudesta, että täällä on läsnä sellainen näköala, jossa erottuu se, mikä on elämässä syvintä ja perustavinta. Kyse on Jumalan eteen tulemisesta. Siinä vastassa on pyhä ja armo.

Tässä ei ole kyse vain seremoniallisesta vierailusta, vaan siitä, että myös tiedeyhteisössä täällä avautuva perspektiivi on olennainen. Ei siksi, että kyse on juuri tiedeyhteisöstä, vaan siksi että kyse on ihmisistä. Syvintä mikä meitä yhdistää, on se että olemme ihmisiä ja jaamme sen mikä on elämässä perustavinta. Olemme ihmisiä ja tarvitsemme tietoisuutta pyhästä ja armosta.