Puheet ja kirjoitukset

 

Puheenvuoro SuomiAreenan avajaisissa 14.7.2014

"Anteeksi, silmässäni taitaa olla hirsi"

Hyvät Suomi-Areenan ihmiset,

Porissa kerrotaan tämän viikon aikana tämän hetken suomalaista kertomusta maailmasta ja elämästä, paneeleissa ja kaduilla, rosoisesti, moniäänisesti ja tuhansien ihmisten voimin. Kirkko ja uskonto ovat osa kertomusta. Minusta on etuoikeus olla juuri tällaisessa kertomisessa mukana.

Tällaista on suomalainen julkinen keskustelu. Kun keskustelu täällä alkaa, mieleni tekee muistuttaa hirrestä. Tarkoitan Jeesuksen teräviä sanoja: Kuinka näet roskan veljesi silmässä, mutta et huomaa, että omassa silmässäsi on hirsi.

Mikä jää näkemättä ja minkä näkee väärin, koska omassa silmässä on hirsi, joka sokeuttaa ja vääristää? Kaikilla sellaisia on. Sokeitten pisteiden tiedostaminen taittaa kärjen kaikelta ylimieliseltä oikeassa olemiselta.

Ajattelen esimerkiksi sitä, miten vuosikymmenien mittaan homoseksuaaliset ihmiset on työnnetty näkyvistä ja ulkopuolisuuteen yhteiskunnassa ja kirkossa sairauteen, rikokseen tai erityiseen syntisyyteen vedoten. Silmässä on ollut hirsi; ei ole nähty, ei ole ymmärretty. Se on julma osa suomalaista kertomusta, myös kirkon kertomusta. En tiedä, onko meillä vieläkään oikein rohkeutta katsoa tätä historiaa avoimesti. Sen perillisiä olemme kaikki, tavalla tai toisella tämä hirsi vaikuttaa yhä.

On totta, että paljon on tapahtunut, ymmärrys on lisääntynyt sitä kohtaan, miten eri tavoin Jumalan antama elämä voi toteutua ja ihminen löytää toisen ihmisen. Viime vuodet ovat olleet rohkaistumisen ja uusin silmin katsomisen aikaa. Se on hieno osa suomalaista kertomusta.

Mielellään moni sanoisi – minäkin – ettei omassa silmässä mitään hirttä ole, ainakaan enää. Toinen vetoaa siihen, että on avarakatseinen ja toinen siihen, että ei tuomitse ihmisiä, vaikka pitää kiinni perinteestä ja periaatteesta.

Silti mietin, millainen hirsi kirkon ja yhteiskunnan silmässä yhä on ja mikä perintö sumentaa omaa katsettani. Julmuus on nyt hienovaraisempaa; se hiipii asennemaailmaan, tapaan puhua ”niistä” ja ”niiden oikeuksista” kirkossa ja yhteiskunnassa. Se on vaikeutta käsitellä, ohi katsomista, torjuntaa, suoranaista tuomitsemista ja vaikenemista. Ei kovuus muuksi muutu, vaikka se olisi näkymätöntä tai sitä perusteltaisiin uskonnollisesti, perinteellä tai luonnonmukaisuudella tai vaikka se peitettäisiin ylhäältä katsovaan suvaitsemiseen. Aina hirsi silmässä estää näkemästä ihmistä.  Sitä ei muuteta lainsäädännöllä.

Omassa silmässä hirttä ei huomaa. Mutta se, joka nähdään tällaisen hirren vääristämin silmin, tuntee sen kyllä: oman olemassaolonsa epävarmuutena, jatkuvana kysymyksenä siitä, olenko täällä hyväksytty.

Julkisessa keskustelussa niin kirkossa kuin koko yhteiskunnassa näyttää viime aikoina tulleen tärkeäksi tässä kysymyksessä osoittaa omaa edistyksellisyyttä ja suvaitsevaisuutta tai perinteestä kiinni pitämistä. Sen perusteella määritellään puolia.

Minusta sillä tavoin peittyy tärkein. Kun ajattelen kaikkea ulkopuolelle työntämistä ja kohtelua, johon olemme vuosikymmenien mittaan kirkkona ja yhteiskuntana syyllistyneet seksuaalivähemmistöjä kohtaan, ja miten edelleen niin tapahtuu, minusta tässä on anteeksipyynnön paikka. Selittelemättä ja kiertelemättä.

On nöyrästi tunnustettava, että omassa silmässä on ollut hirsi ja se vaikuttaa yhä.
Toivon, että tähän anteeksipyyntöön voidaan yhtyä kirkossa ja yhteiskunnassa päätöksistä ja lainsäädännöllisistä ratkaisuista riippumatta.

Otin tämän esimerkiksi. Keskustelut koskevat täällä paljon muuta. Mutta kaikissa niissä tarvitaan itsekriittistä nöyryyttä, omien sokeitten pisteitten tunnistamista ja valmiutta katsoa toisen silmin. Sillä tavoin jotain voi muuttua ja uutta löytyä. Voidaan tehdä parannusta, niin kuin kristillisessä perinteessä on totuttu sanomaan. Paremmin tietämällä, oikeassa olemisesta kilpailemalla ja roskien etsimisellä toisten silmistä tätä suomalaista kertomusta ei rakenneta.

Niin kuin Jeesus sen sanoi: Kuinka voit sanoa veljellesi: 'Annapa kun otan roskan silmästäsi', kun omassa silmässäsi on hirsi?