8.2.2011

Kari Mäkinen

Ikkuna elämän perustaviin ehtoihin

Piispainkokouksen avauspuhe Helsingissä 8.2.201

Arvoisat piispainkokouksen osanottajat,

Vuoden aikana on käyty runsaasti keskustelua, joka on koskenut kirkkoa. Keskustelussa on käsitelty myös koko yhteiskunnan kannalta vaikeita kysymyksiä kuten homoseksuaalisuus ja lasten hyväksikäyttö, teemoja jotka liittyvät myös tämän piispainkokouksen asialistaan.

Julkinen keskustelu ei ole rajoittunut näihin teemoihin, vaan taustalla on laajemmin erottunut kysymys arvoista, sitä mikä on elämässä viime kädessä merkityksellistä ja puolustettavaa. Tämä on heijastanut vahvistuvaa suuntausta, jossa arvot nousevat yhteiskunnallisessa keskustelussa etualalle.

Suuntauksen voi nähdä reaktiona nopeaan ja vaikeasti hahmotettavaan yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen muutokseen.  Kun maailma vyöryy vailla kokonaiskuvaa aamukahvipöytään, näyttöruudulle ja olohuoneeseen, syntyy tarve löytää syvempiä merkityksiä, perspektiiviä ja arviointipohjaa.

Tässä keskustelussa kirkolta odotetaan aktiivista panosta. Odotus on oikeutettu. Mutta silloin kyse ei ole siitä, että kirkko muiden ohella tuottaisi julkisuuden markkinoille arvojen nimellä kulkevia mielikuvia, joista kuluttaja voisi valita mieluisimman. Kirkon rooli arvokeskustelussa on toinen.

1.    Uskontojen yhteinen tehtävä

Viime kesänä osallistuin Winnipegissä Kanadassa kaikkien suurten maailmanuskontojen edustajien kokoukseen. Kokous edelsi G8-maiden kokousta ja antoi uskontojen edustajien yhteisen julkilausuman  G8-maiden poliittisille johtajille. Julkilausumassa vaadittiin globaalin köyhyyden, ympäristö- ja ilmastokysymysten sekä asekaupan ja rauhankysymysten ottamista maailmanpoliittisen agendan lähtökohdaksi.

Kokous oli yksi esimerkki uskontojen välisen dialogin ja yhteistyön rakentamisesta. Sellaisen tarve näyttää kasvavan, koska uskontojen piirissä tai niiden nimissä esiintyy myös vastakkaisia, kovia, mustavalkoisia ja viholliskuviin perustuvia maailmankuvia.

 Uskontojen välisen vuoropuhelun vahvistaminen on myös suomalaisessa ympäristössä entistä ajankohtaisempaa. Uusi, hyvä askel sillä tiellä on vastikään perustettu Uskot-foorumi (Uskontojen yhteistyö Suomessa – Uskot-foorumi ry), joka jäsentää ja vahvistaa kolmen monoteistisen uskonnon, islamin, juutalaisuuden ja kristinuskon edustajien yhteydenpitoa. Sen viesti suomalaiseen maisemaan, jossa näkyy myös kovenevia asenteita vierasta ja erilaista kohtaan, on selkeä: me emme ole toistemme vihollisia tai kilpailijoita vaan haluamme rakentaa keskinäistä ymmärtämistä ja kunnioitusta. Se ei edellytä omasta identiteetistä luopumista, päinvastoin, juuri oman uskonnon sisäistynyt taju antaa edellytykset ymmärtää myös toisen ihmisen pyhää. Tämä lähtökohta on tärkeä myös koulun uskonnonopetuksessa.

2.    Kultainen sääntö

Uskontojen välinen yhteydenpito voi sisältää sekä uskontodialogia että näkemyksen yhteisestä roolista maailmassa.  Yhteinen viesti elämän ja ihmisen luovuttamattoman arvon puolesta oli Winnipegissä  mahdollinen, koska oli olemassa yhteinen eettinen perusta. Maailmanuskontojen yhteisten eettisten arvojen on useaan otteeseen todettu perustuvan ns. kultaiseen sääntöön, joka esiintyy eri versioina kaikissa suurissa uskonnoissa. Sitä voi pitää koko ihmiskunnan yhteisenä ymmärryksenä siitä, mitä ovat inhimillisen elämän perustavat ehdot.

Kristillisen kirkon edustajana siihen on helppo yhtyä. Meille kysymys on Jeesuksen itsensä sanoista: ”Kaikki minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” Matt 7:12.

Kristillisen eetoksen osana kultainen sääntö sisältää lähtökohdan yhteiskunnalliseen arvokeskusteluun. Sen mukaan ihmisyys on perimmältään yhteistä. Siksi siitä, mitä minä viime kädessä elääkseni tarvitsen – ravinto, suoja, toiset ihmiset, hyväksytyksi ja arvostetuksi tuleminen, rakkaus – voin päätellä, mitä joku toinen tarvitsee. Ihmisen perustarpeet ovat samat riippumatta hänen ominaisuuksistaan tai asemastaan. Jokaiselle myös kuuluu yhtäläinen oikeus elämään ja täyteen ihmisyyteen. Kultainen sääntö ei erottele sitä, ketkä ansaitsevat tulla kohdelluiksi niin kuin itse tahtoo tulla kohdelluksi. Toiselle kuuluu sama oikeus kuin minulle riippumatta hänen uskonnostaan, kansallisuudestaan, syntyperästään, suorituksistaan, työpanoksestaan, älykkyydestään, sukupuolestaan tai ominaisuuksistaan. Vastuu tämän toteutumisesta kuuluu kaikille ihmisille. Kultainen sääntö ei luettele normeja eettisen toiminnan pohjaksi. Etiikan perusta on yksinomaan siinä, miten kykenee asettumaan toisen ihmisen asemaan ja tunnistamaan hänen tarpeensa. Juuri sitä ihminen tarvitsee, että joku näkisi hänet, ottaisi todesta ja tunnistaisi hänen tarpeensa.

Tämän pohjalta on rakentunut syvällä kulttuurissa asuva yhteinen käsitys siitä, mitä ihmisenä oleminen on ja miten se hyvällä tavalla voisi toteutua. Sen tulee olla lähtökohta myös silloin kun kysytään, miten suhtautua toisen uskonnon tai kulttuurin edustajiin, maahanmuuttajiin tai erilaisiin vähemmistöryhmiin. Se edellyttää lujaa ja päättäväistä reaktiota kaikkea vihapuhetta, väheksyntää ja torjuntaa vastaan.

Kultaista sääntöä voi pitää hyvinvointiyhteiskunnan eettisenä perustana. Se merkitsee, että kaikkien yhtäläinen hyvä elämä on yhteiskunnallisen toiminnan päämäärä, ei väline muiden päämäärien, kuten taloudellisen hyödyn, maineen tai kilpailukyvyn saavuttamiseksi. Siksi yhteiskunnan tilaa on aina arvioitava heikoimmassa asemassa olevan näkökulmasta.

Kultaisen säännön eetos ei voi kuitenkaan rajoittua vain kansallisen kokonaisuuden puitteisiin. Siksi piispat syksyllä julkaisivat kannanoton ”Anna meille jokapäiväinen leipämme”, jossa haastamme maan hallitusta aktiivisiin toimiin globaalin köyhyyden poistamisessa ja maailman ruokaturvan varmistamisessa. Myös maailman tilaa on arvioitava heikoimmassa asemassa olevan näkökulmasta.

3.    Kultaisen säännön kyseenalaistaminen

Kultaisen säännön korostaminen arvojen lähtökohtana on entistä tarpeellisempaa, koska näyttää siltä, että sen rinnalla esiintyy yhä enemmän toisenlaisen ihmiskäsityksen ja eetoksen pohjalta nousevia arvoja. Myös ne ovat luonteeltaan maailmanlaajoja ja niitä tukee liberalistisen talouden markkina- ja kulutusideologia. Kyse on muutoksesta, jota on kuvattu siirtymisenä hyvinvointiyhteiskunnasta kilpailuyhteiskuntaan.

Kilpailuyhteiskunnassa hyvän elämän katsotaan toteutuvan sitä paremmin, mitä enemmän ihminen voi olla oman onnensa seppä. Hyvä elämä on ensi sijassa minun hyvää elämääni. Tässä katsannosta olennaista on, että kukin voi rauhassa turvata oman etunsa. Kultainen sääntö tulkitaan yksilönvapauden näkökulmasta: kaikki, mitä toivoisit voivasi tehdä, anna myös toisten tehdä. Tai vielä kärjekkäämmin kuten parin vuoden takaisessa mainossloganissa: osta itsellesi, mitä toivoisit toisten ostavan sinulle.

Yhteisen hyvän nähdään tällöin toteutuvan kilpailun kautta, jossa kukin turvaa omaa hyväänsä. Tämä ajattelu ohjaa kansainvälistä taloutta ja sitä kautta kansalliseksi yhteiskunnalliseksi päämääräksi muodostuu menestyminen globaalissa kilpailussa.  Osallisuudesta tähän kilpailuprojektiin muodostuu tosiasiallinen inhimillisen toiminnan ja ihmisen arviointikriteeri. Kilpailu nähdään dynaamisena elämän lakina. Tässä katsannossa myös hyvinvointierojen kasvu voidaan katsoa hyväksyttäväksi. Se on ikään kuin väline, jolla saavutetaan kokonaismenestys ja hyvää uskotaan tihkuvan lopulta kaikille, vaikka ei tasapuolisesti. Tällöin yhteiskunnan tilaa ei arvioida heikoimmassa asemassa olevien silmin vaan hyvinvoivan, kilpailussa menestyneen enemmistön silmin. Hyvinvointipalvelut kilpailusta pudonneille nähdään yhteiskunnallisena hyväntekeväisyytenä. Peruste ei silloin ole se, että toiselle kuuluvat samat elämisen edellytykset kuin minulle, vaan se, että heikommille on oltava armeliaita.

4.    Ristipaine

Tällä hetkellä näiden kahden eettisen lähtökohdan välillä vallitsee ristipaine: kultaisen säännön arvojen ja markkina- ja kulutusliberalismin arvojen. Ne ovat päällekkäisiä, toisiinsa sekoittuneita ja vaikuttavat yhtaikaa. Tästä nousee tarve syvempään arvokeskusteluun.  Kyse on koko yhteiskunnan ja inhimillisen elämän syvärakenteesta, siitä mitä ihmisenä eläminen perimmältään on.

Tämän hetken henkinen maisema heijastaa tätä ristiriitaa ja sen keskellä lisääntyvää turvattomuutta, epävarmuutta ja kokemusta maailman muuttumisesta entistä arvaamattomammaksi ja kovemmaksi. Se synnyttää myös suojautumista oman elämän turvaamiseksi sekä jyrkkien arvojen yhteisöjä. Ne rakentavat varmasta mustavalkoisesta arvojärjestelmästä, uskonnollisin tai muunlaisin perustein, muurin sitä vastaan, mikä on vierasta, muuttuvaa ja vaikeaselkoista. Kirkko ei ole sellainen yhteisö.

Ristiriitaisessa arvoympäristössä on luonnollista, että nousee kaipuu saada kosketus siihen, mikä on pyhää ja mihin perustuu elämän ja ihmisen luovuttamaton arvo. Siksi ei ole yllättävää, että myös kiinnostuksen uskontoon ennustetaan nousevan. Ei myöskään ole yllättävää, että arvokeskustelun keskellä odotukset kohdistuvat kirkkoon.

Kirkon tehtävä tuskin on pyrkiä nimeämään arvoja, jotka ihmisten tulisi valita. Merkitsevät arvot eivät synny arvomarkkinoilta valitsemalla. Niihin voi vain kasvaa niin kuin perusturvallisuuteen kasvetaan. Kirkon ensisijainen tehtävä on vahvistaa sellaista turvallisuutta, joka kestää keskeneräisyyden, yksinkertaisesti olemalla kirkko, uskonyhteisö, Jumalan kansa. Uskon perinnön ytimestä nousevat kieli, kuvat, symbolit ja kertomukset, joitten kautta on mahdollista käsitellä, ei vain menestymisen ehtoja ja edellytyksiä vaan myös särkyneisyyttä, epäonnistumista, pahuutta ja epätietoisuutta. Oman uskonsa pohjalta kirkko pitää auki ikkunaa, josta näkyy, että elämää viime kädessä kannattelevat armo, rakkaus ja oikeudenmukaisuus.

Samasta ikkunasta näkyvät myös ne elämän yhteiset perustavat ehdot, jotka kultainen sääntö ilmaisee. Kirkko ei yksin omista niitä, niin kuin kirkko ei omista elämää. Ne ovat ihmiskunnan yhteistä perintöä. Vaikeassa, ristiriitaisessa maailmassa ne eivät tahdo erottua selkeästi. On kuin ikkunan edessä olisi verho, monenlaisia verhoja, yhtä hyvin pelon ja epävarmuuden kuin vapauden tai totuuden nimissä esiintyvän armottomuuden verhoja. Verhoja on myös kirkossa. Mutta siitä huolimatta ja juuri siksi kirkon tehtävä on osallistua sellaiseen yhteiskunnalliseen arvokeskusteluun, joka pyrkii pitämään avoinna näkymää elämän yhteisiin perustaviin ehtoihin ja tarttuu niitä peittäviin verhoihin, niihinkin joihin on vaikea tarttua. Se merkitsee kultaisen säännön puolustamista yhteiskunnan ja yhteisen elämän perustana ja siten sen puolustamista, että jokaisella ihmisellä on luovuttamaton ja yhtäläinen oikeus täyteen elämään riippumatta työpanoksesta, suorituksista, asemasta, ominaisuuksista, uskonnosta tai kansallisuudesta.