21.6.2011, Lukupiiri

Kari Mäkinen

Vaikuttaa vähän Chandlerilta, nuori nainen sanoi Jo Nesbösta.

Jo Nesbö, Panssarisydän. Suomentanut Outi Menna. Johnny Kniga 2010, 663 sivua.

Otin Nesbön Panssarisydämen käteen ja olin lievästi eri mieltä. Raymond Chandler ei ikinä olisi käyttänyt 663 tiheään präntättyä sivua tarinansa kertomiseen.

Chandlerin koulu oli pulp fictionissa, kioskikirjallisuudessa. Chandler kirjoitti tiivistä ja vankkatekoista tekstiä, kovaksikeitettyjä dekkareita, kuten on ollut tapana sanoa. Tiiliskivet eivät olleet Chandlerin alaa. Chandleria jaksaa pitää illalla sängyssä käsiensä varassa. Nesbön Panssarisydämen kanssa kädet väsyvät.

Mieluummin sijoitin Nesbön tämän pohjoismaalaisten kollegojen joukkoon. Panssarisydän sopi mielestäni hyvin hyllyssä Åke Edwardssonin ja Henning Mankellin paksujen rikosromaanien rinnalle. Panssarisydämessä on kaiken lisäksi lajityypin klisheitä yhtä paljon kuin näissä.

Mutta tarkemmassa katsannossa myönsin Chandler-rinnastuksen oikeutuksen, vaikka varauksin.

Nesbö kertoo oikukasta ja vaikeasti koossa pysyvää juonta Chandlerin tavoin, vaikka rönsyileekin enemmän. Molempien kuvaamana maailma ei lopultakaan asetu kirkkaaksi vaan jää sumeaksi kuin sateinen kaupunki, Nesböllä Oslo, Chandlerilla Los Angeles.

Nesbön sankari on alkoholin kanssa vaikeuksissa oleva Harry Hole. Chandlerin etsivä Philip Marlowe pitää myös viskipulloa kirjoituspöytänsä kaapissa, ja aika ajoin, eikä niinkään harvoin, tuntee tarvitsevansa ryypyn.

Sankarin alakulossa ja eksistentiaalisiin mittoihin kasvavassa yksinäisyydessä on jotain samaa, totta, mutta vastaavia hahmoja rikosromaanin lajityypistä löytyy kasapäin.

Varsinaisen yhteyden tavoitin kuitenkin vasta, kun muistin Chandlerin vastauksen kysymykseen, mitä hän haluaa kirjoissaan sanoa. Chandler vastasi haluavansa kuvata suurkaupungin kaduilla tuntuvan pelon hajun.

Pelon haju. Sen tunnistin Nesbön Panssarisydämessä.

Nesböllä se ei leiju vain suurkaupungin pimenevien katujen yllä. Se on levittäytynyt globaalin maailman ylle. 

Kyse on epämääräisestä, vaikeasti määriteltävästä ahdistuksesta. Pelon haju syntyy sen aistimisesta, että pahuus, radikaali selittämätön pahuus, on maailmassa totta, käsittämättömällä ja kaikkialle kietoutuneella tavalla. Pelon hajua eivät mitkään kehityshankkeet tai hyvyyden ja toivon julistukset pyyhi pois.

Liikutaan samassa ilmanalassa, josta kasvavat niin ahtaat, suojautuvat uskonnolliset liikkeet kuin populistinen poliittinen retoriikkakin. Ne hengittävät pelon, epävarmuuden ja turvattomuuden hajua.

Se pitää tunnistaa ja sitä pitää voida katsoa silmiin, ei suojautua eikä kääntää katsetta pois. Voi olla, että pelon hajun edessä pyhityskristilliset ja eettisiin ihanteisiin tukeutuvat julistajat pitkän päälle huomaavat äänensä käyneen käheäksi ja voimattomaksi. Jos jokin tavoittaa ja löytää kielen ja kuvat sen edessä, kyseessä on se puoli kristillisestä perinnöstä, jota on tavattu kutsua ristin teologiaksi. Se ulottuu keskelle tappion, uhan ja uhriksi joutumisen todellisuutta. Keskelle pelon hajua.

 Nesbö ei teologisiin tai uskonnollisiin ulottuvuuksiin suoraan johda niin kuin ei Chandlerkaan. Ne syntyvät lukijan päässä, jos syntyvät. He vain kuvaavat, miten yksinäinen ihminen yrittää kamppailla näillä kaduilla, jotta pahuuden, pettymyksen ja väkivallan lonkerot eivät saisi kokonaan valtaansa.

Voi olla, että kaikista kertomisen lajeista juuri se, jota Nesbö ja Chandler edustavat, rikoskertomus, kykenee parhaiten kuvaamaan kulttuurin pinnanalaisen todellisuuden. Totta kai se on yliampuvaa, täynnä laskelmoitua juonenkuljetusta, lukijan tarkoituksellista koukutusta ja moneen kertaan nähtyjä tyyppejä, Nesböllä vielä enemmän kuin Chandlerilla.

Mutta kun Chandlerilta kysyttiin joskus, miksi tämä tuhlaa lahjojaan kirjoittamalla viihdelukemistojen kaavoja noudattavia tarinoita, hän vastasi: - Kunnianhimosta.

Kunnianhimo tarkoitti kunnianhimoa salakuljettaa latteaan muotoon syvä sisältö.

Voi olla, että Nesbö vaikuttaa vähän Chandlerilta.