20.5.2011

Kari Mäkinen

Tasa-arvoiseen ja eheään Suomeen

Puheenvuoro hallitusohjelmaneuvottelujen avausseminaarissa Helsingissä 20.5.2011

Tilanne ei ole aivan tavallinen. Minua on pyydetty arkkipiispan ominaisuudessa käyttämään puheenvuoro hallitusohjelmaneuvottelujen aluksi tasa-arvoisesta ja eheästä yhteiskunnasta. En ole poliitikko enkä yhteiskuntatieteilijä. Poliittinen päätöksenteko ei ole minun tehtäväni. Se on teidän tehtävänne.

 Ymmärrän, että pyynnön taustalla on yhteiskunnallinen kehitys, jossa on näkyvissä tasa-arvoisuuden ja sosiaalisen eheyden murenemista.  Sekä poliittisessa että muussa Julkisessa keskustelussa on laajasti tuotu esiin huoli eriarvoistumisesta ja köyhyyden syvenemisestä keskellä hyvinvointiyhteiskuntaa. Kirkko on osallistunut keskusteluun, koska kirkon diakoniatyöstä sekä lapsi- ja nuorisotyöstä saadut kokemukset kertovat monien ihmisten tilanteen hälyttävästä huononemisesta. Kirkossa olemme hyvin tietoisia siitä, että työssämme voimme ja meidän tulee olla niiden rinnalla, jotka ovat heikoimmilla, mutta kokonaiskehityksen avaimet ovat yhteiskunnallisia ja poliittisia. 

Arvostan sitä, että hallitusohjelmaneuvotteluissa syvenevä köyhyys ja eriarvoistuminen on otettu näkyvästi esille.  Niin ikään arvostan sitä, että tässä tilanteessa on lähdetty siitä, että vastuu on yhteinen ja siihen on yhdessä etsittävä ratkaisuja.  Olen kiitollinen, että tässä yhteydessä myös kirkkoa halutaan kuulla.

Usealla taholla on todettu, että suomalaisessa yhteiskunnassa sosioekonomiset erot ovat kasvaneet ja väestöryhmien sosiaalinen etäisyys lisääntynyt. Ollaan tilanteessa, jossa yhteiskunta on tullut raskaaksi osattomuuden kokemuksesta, epävarmuudesta ja turvattomuudesta. Osalla ihmisistä toimeentulon ongelmat ja vaikeudet selviytyä elämästä ovat syventyneet. Osattomuus ei ole yksin taloudellista vaan hyvin monitahoista ulkopuolelle jäämisen kokemusta. Tämä uhkaa synnyttää yhtäällä lisääntyvää suojautumista ja kovenevia asenteita sekä toisaalla häpeän tunnetta ja kokemusta ihmisarvon murenemisesta. Se ei ole sosiaalisesti eikä eettisesti kestävää.

Tähän kehitykseen on välttämätöntä puuttua. On kyse ratkaisevalla tavalla yhteiskuntakehityksen suunnasta.  Millaisen yhteiskunnan rakennamme lapsille ja nuorille, ja millaisen mallin annamme heille kanssaihmisiin suhtautumisesta ja asioihin puuttumisesta? Tarvitaan hyvä ja vahva yhteinen tahtotila, koska yksinkertaisia ja helppoja ratkaisuja ei ole.

Back to the basics

Vaikeissa tilanteissa on yleensä avuksi, että ei katsota vain konkreettisia toimenpiteitä tässä ja nyt vaan mennään yksinkertaisiin perusasioihin. Back to basics. Tarkoitan sitä perustaa, jonka varassa on rakennettu pitkässä juoksussa suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa, joka monilla mittareilla mitattuna on tuottanut hyvää elämää täällä asuville. Perustalla en tarkoita taloutta. Talous on väline. Tarkoitan yhteiskunnan rakentamista ohjannutta eetosta.

Hyvinvointiyhteiskunnan eetos on usein kiteytetty ns. kultaiseen sääntöön. Se on meille tutuimmassa muodossaan Jeesuksen sanoissa: Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Kultainen sääntö esiintyy useimmissa suurissa uskonnoissa ja merkittävissä filosofioissa.  Ihmiskunnan pitkä kokemus siitä, miten hyvä elämä voi rakentua, on kiteytynyt kultaiseen sääntöön.

Yhteiskuntapolitiikan perustana kultainen sääntö sisältää ensinnäkin käsityksen ihmisten keskinäisestä riippuvuudesta ja samanarvoisuudesta. Yhden ihmisen hyvä on sidoksissa yhteiseen hyvään. Jokaiselle kuuluu yhtäläinen oikeus hyvään elämään ja osallisuuteen elämän perustarpeista, paikka ihmisten keskellä. Se ei riipu ihmisen panoksesta kilpailukyvyn. tuottavuuden tai tehokkuuden näkökulmasta.

Kaikkien kansalaisten hyvinvointi on yhteiskuntapolitiikan luovuttamaton päämäärä. Sitä ei voi alistaa millekään muulle päämäärälle. Siihen kiteytyy koko yhteiskuntapolitiikan tarkoitus.

Toiseksi: Kun kysytään koko yhteiskunnan tilaa, on asetuttava niiden asemaan, jotka ovat kaikkein heikoimmilla. Yhteiskunnan tilaa ja yhteiskuntakehitystä on aina tarkasteltava heikoimmassa asemassa olevien näkökulmasta.  

Tällöin ei puhuta vain sosiaali- ja terveyspolitiikasta tai hyvinvointipalveluista. Ei ole niin, että jotakin lohkoa yhteiskunnassa tarkastellaan eri eetoksen pohjalta kuin jotakin toista. Koko yhteiskuntapolitiikkaa, mukaan lukien esimerkiksi talous- ja veropolitiikka, on kultaisen säännön pohjalta tarkasteltava sillä perusteella, miten se vaikuttaa heikoimmassa asemassa olevaan neljännekseen.

Arvelen, että periaatteessa tämä eetos on helppo hyväksyä. Mutta yhä useammin havaitsee houkutusta katsoa yhteiskunnan kehitystä ensi sijassa hyvinvoivan ja menestyneen enemmistön näkökulmasta. Tällöin sosiaali- ja hyvinvointipalvelut heikoimmassa asemassa oleville nähdään yhteiskunnan toteuttamana hyväntekeväisyytenä. Sellainen armeliaisuudesta nouseva köyhyyspolitiikka tosiasiallisesti marginalisoi osan kansalaisista entisestään, tekee heistä enemmistön hyväntahtoisuuden kohteita. Taustalla on eetos, jota on kuvattu kilpailuyhteiskunnan eetoksena. Se perustuu käsitykseen olemassaolon taistelusta ja siitä seuraavasta luonnollisesta eriarvoisuudesta. Kun kysytään köyhyyden kanssa kamppailevilta ihmisiltä itseltään, he kuvaavat osattomuuden kokemustaan häpeänä ympäristössä, jossa ihmisen varsinainen arvo kansalaisena mitataan menestyksellä.

Hyvinvointiyhteiskunnan perustava eetos ei ole itsestään selvä. Siitä on pidettävä lujasti kiinni.

Keväällä kokoontui ns. köyhyysryhmä. Pidin erityisen arvokkaana, että siinä eri yhteiskunnalliset toimijat saattoivat olla yhtä mieltä näistä peruslähtökohdista. Yhteiskunnan tilaa ja yhteiskuntakehitystä on tarkasteltava heikoimmassa asemassa olevan neljänneksen näkökulmasta. Samoin saatettiin yhdessä todeta, että niiden ihmisten osalta, jotka eivät ole päässeet hyödyntämään yhteiskunnallisen ja taloudellisen kehityksen avaamia mahdollisuuksia, on kohtuutonta korostaa heidän omaa vastuutaan ilman yhteiskunnan antamaa tukea. Ei voida asettaa heidän kannettavakseen taakkaa, jota he eivät pysty kantamaan.  Niin ikään totesimme yhdessä, että eriarvoisuuden ja köyhyyden kysymyksiä ei ratkaista armeliaisuuteen perustuvalla köyhyyspolitiikalla, vaan kaikkia kansalaisia koskevalla ja kaikkien osallisuutta ja yhtäläistä ihmisarvoa korostavalla yhteiskuntapolitiikalla. On tärkeää löytää niitä tukikeinoja, joitten avulla jokainen voi kokea olevansa aktiivinen ja tarpeellinen toimija yhteiskunnassa ja siten osallistua yhteisen hyvän rakentamiseen ja jakamiseen.

First things first

Köyhyysryhmässä hahmottelimme niitä toimenpidekohteita, joihin olisi kiireisintä tarttua. En käy niitä tässä enää toistamaan, totean vain lyhyesti että kiireisimpinä joukossa olivat peruskoulun päättävien ja koulutuksensa keskeyttävien nuorten tukeminen, pitkään työttömänä tai työelämän ulkopuolella olevien ja osatyökykyisten  tukeminen sekä vähimmäisturvan selkeä korottaminen, mikä luo toimeentulon perusedellytykset niille, joitten tilanne on kaikkein heikoin.

Itse ajattelen, että siinä ilmaistiin se, mistä on ainakin aloitettava. Kysymys on prioriteetista. First things first.  Taloudelliset realiteetit ovat olemassa, ne asettavat reunaehdot. Mutta ne eivät määrää toimenpiteitten tärkeysjärjestystä. Tärkeysjärjestys on eettinen arvoratkaisu. Hyvinvointiyhteiskunnan perustava eetos edellyttää, että ensin huolehditaan niiden tarpeista ja mahdollisuuksista osallistua, jotka ovat kaikkein heikoimmilla. Ensin on huomio kiinnitettävä heikoimmin selviytyvään neljännekseen. Siinä on kyse yhtäläisestä ihmisarvosta, oikeudenmukaisuudesta ja sosiaalisesta eheydestä.

Last but not least

Lopuksi haluan todeta kaksi asiaa.

Globaalissa perspektiivissä olemme vauras kansakunta. Suomalaisen yhteiskunnan eriarvoisuuteen tarttuminen ei merkitse sulkeutumista tai silmien sulkemista siltä, mikä on meidän vastuumme koko maailman tilannetta ajatellen. Se tulee vastaan yhtä hyvin maahanmuuttokysymysten yhteydessä kuin kehitysyhteistyön ja kansainvälisen aktiivisuuden yhteydessä. Kultainen sääntö ei ole  vain  Suomea varten. Se on ihmiskunnan eetos. Vastikään tehty tutkimus kertoi, että vähävaraisimmat suomalaiset ovat kaikkein valmiimpia nostamaan kehitysyhteistyömäärärahoja. Se on minusta tärkeä viesti.

Sosiaalisesti eheä ja tasa-arvoinen suomalainen yhteiskunta on paitsi kaikille täällä asuville parempi paikka elää, myös sellainen, jonka edellytykset toimia kansainvälisesti ovat paremmat ja vahvemmat.

Toiseksi haluan sanoa, että teidän tehtävänne on vaativa ja ratkaisevan tärkeä. Tiedän että pöydällänne on lukemattomien asioiden vyyhti, eikä yhteiskunta ole yksinkertainen. Poliittiset linjaukset eivät yksin takaa sitä, miten ihmiset kohtelevat toisiaan ja miten keskinäinen yhteisvastuu syntyy. Mutta ne voivat joko luoda yhteisvastuulle edellytyksiä tai syventää osattomuuden kokemuksia. Tarvitaan yhteistä vastuunkantoa, monien toimijoiden työtä, erityisesti siinä, millaisen eetoksen pohjalta rakennamme yhteiskuntaa.

Ymmärrän, että vaikeassa maailmassa, monimutkaisen yhteiskunnan keskellä on kaikkea muuta kuin yksinkertaista arvioida tehtäviä poliittisia linjauksia heikoimman neljänneksen näkökulmasta. On tärkeää, että siihen on yhteistä tahtoa, koska se on tasa-arvoisen ja eheän tulevaisuuden Suomen edellytys. Toivon teille voimia, viisautta, rohkeutta ja Jumalan siunausta siihen työhön jota olette nyt tekemässä.