Kari Mäkinen

Koulun uskonnonopetus ja kirkko

Puheenvuoro uskonnonopetusseminaarissa Helsingissä 20.5.2011

1.    Koulun tuntijakokeskustelu on keskustelua kansallisista merkityksistä

Perusopetusjärjestelmä on keskeinen kansallisen yhtenäisyyden rakennustekijä. Se on alusta pitäen ollut väline, jonka välityksellä on luotu yhtenäistä kansallista identiteettiä. Tietoisuus kansalaisuudesta ja siitä, mitä se merkitsee, on edellyttänyt yhtenäistä opetusjärjestelmää.  Kansakoulu ja sittemmin peruskoulu ovat luoneet peruskatsannon siitä, mitä on olla ihmisenä tämän Suomeksi kutsutun kokonaisuuden jäsen.

Kaikkia koskevassa perusopetuksessa on määritelty sitä, mikä on kansallisessa katsannossa merkityksellistä ja mikä vähemmän merkityksellistä: mitä kansalainen erityisesti tarvitsee. Tällöin kyse on arvoista ja arvostuksista, jotka ilmenevät perusopetuksen painotuksina ja painopisteinä. Keskustelu perusopetuksesta on siksi ollut kamppailua siitä, kuka pääsee määrittelemään tai ainakin vaikuttamaan siihen, mikä kansalaisuudessa on olennaista. Koulua voi hyvällä syyllä pitää kulttuurisen valtataistelun näyttämönä. Kulttuurinen valta merkitsee aina merkitysten määrittelemisen valtaa.

2.    Uskonto on kansallisesti ja inhimillisesti herkkä alue

Uskonnonopetuksella on ollut käydyssä keskustelussa koko perusopetuksen historian ajan merkittävä osuus. Se johtuu useista seikoista.

Siirryttäessä osana kansallista projektia kansalliseen perusopetusjärjestelmään, liikuttiin alueella, jota kirkko oli dominoinut siihen saakka. Kirkon historiallinen tehtävä perusopetuksen toteuttajana tuntui suurella painolla myös siinä, miten kansalaiskasvatus toteutui uudessa opetusjärjestelmässä. Kysymys siitä, mikä kirkon ja uskonnon rooli uudessa moniarvoisen yhteiskunnan kansalaisuudessa olisi, oli ymmärrettävästi yksi kansallisen rakennusprojektin suuria kysymyksiä. Tämä mentaalinen perintö on taustalla edelleen, kun keskustellaan koulun uskonnonopetuksesta. Edelleen keskusteluäänenpainoissa heijastuu kysymys siitä, mikä on kirkon rooli yhteiskunnan antaman opetuksen keskellä. Tämä osa keskustelua on historiallisessa katsannossa anakronistinen ja kirkon on syytä välttää vahvistamasta sitä.

Uskonnonopetuskeskustelun viriäminen kerta toisensa jälkeen on ymmärrettävää myös siitä syystä, että uskonnon ja sitä edustavan luterilaisen kirkon rooli ja kulttuurinen paikka on koko perusopetusjärjestelmän olemassaolon ajan ollut muutostilassa. Kun perusopetuskeskustelu koskee kansallisten ja kulttuuristen merkitysten määrittelyä, ei ole ollut mahdollista todeta, että kysymys uskonnon osuudesta siinä on ratkaistu ja keskustelu päässyt lopputulokseen. Ollaan jatkuvasti uusien kysymysten edessä. Tämä koskee kaikkea opetusta, mutta uskonnon osalta muutokset ovat olleet jatkuvia ja merkittäviä, jolloin uudelleenarviointi on ollut ymmärrettävää. Tällä hetkellä uskontoa koskevia muutoksia, joitten heijastumisesta kouluun joudutaan keskustelemaan, on esimerkiksi uskonnollisen kentän moniaineksisuus ja uusien uskonnollisten yhteisöjen roolin kasvu.

Voi myös olla, että uskonnonopetus on herättänyt ja herättää keskusteluhalukkuutta siksi, että kyseessä on poikkeuksellisen sensitiivinen oppiaine.  Uskontoon kytkeytyy syviä olemassaolon kysymyksiä, kuten kysymykset kuolemasta, elämän merkityksestä, hyvästä elämästä, kärsimyksestä, identiteetistä ja kuulumisesta yhteisöön. Siksi uskonnonopetuksesta käytävään keskusteluun latautuu helposti tunteita ja intohimoja. Keskustelu heijastaa keskustelijoiden omaa suhdetta uskontoon, ja sisältää siksi paljon asenteita, mielikuvia ja omia kokemusmuistumia eikä aina perustu siihen, mitä uskonnonopetus tosiasiallisesti tällä hetkellä koulussa on.

3.    Intressitaistelussa uskonto marginalisoituu

Viimeaikaisessa perusopetuksen tavoitteita ja tuntijakoa koskevassa keskustelussa on heijastunut käsitys siitä, millaisena nähdään kansallisen projektin tämänhetkinen luonne. Yksi ulottuvuus uskonnonopetuskeskustelussa on nähtävissä tätä taustaa vasten.

Kansallinen projekti tulkitaan keskustelussa ensisijaisesti kansainvälisessä kilpailussa menestymisen näkökulmasta. Kilpailu nähdään perusluonteeltaan taloudellisena.  Kansalliset merkityksen mitataan sen perusteella, mikä palvelee yhteiskunnan kokonaismenestystä kansainvälisen taloudellisen kilpailun katsannossa. Koulutuksen arvoa perustellaan silloin kansainvälisenä kilpailutekijänä.

Kansallisen tehtävän perusluonteen ymmärtäminen näin vaikuttaa myös käsitykseen koulun kautta vahvistettavasta ihmisihanteesta. Kansainvälisessä kilpailussa menestyy parhaiten monitaitoinen, osaava, luova ja sosiaalisesti kyvykäs kansalainen. Karkeimmillaan tämä näkymä merkitsee koulun tehtävän pelkistymistä kasvattamaan työmarkkinoille yksilöitä, jotka selviytyvät kilpailuyhteiskunnassa ja takaavat Suomen kansainvälisen kilpailuasetelman. Se ei tarkoita kokonaisvaltaisen ihmiskäsityksen väheksymistä, mutta sen perustelut nousevat viime kädessä yhteiskunnan kokonaismenestyksen näkökulmasta.

Mitä enemmän kansallinen tehtävä nähdään tässä katsannossa, sitä enemmän myös eri oppiaineiden merkitystä argumentoidaan sen pohjalta. Kamppailu kulttuurisesta vallasta, jota koulun opetuksen painopisteiden yhteydessä käydään, muodostuu eri intressiryhmien kamppailuksi asemasta kilpailukykyä edistävässä kokonaisprojektissa.

Siltä osin kuin keskustelu käydään tästä lähtökohdasta, uskonto oppiaineena on helppo ohittaa. Sen välitöntä hyötyä kansallisen kilpailukykytehtävän näkökulmasta on vaikea mitata, semminkin, kun suomalaisessa kontekstissa uskonnolla on tradition ja menneisyyden leima. Mielikuvien tasolla se ei ole oppiaine, joka suuntaa tulevaisuuteen ja vahvistaa innovatiivisuutta. Uskontoa ei nähdä tässä keskustelussa Suomen menestystekijänä. Mielikuvamaailma uskonnosta perinneaineena on vahva siitä huolimatta, että globalisoituneessa maailmassa uskonnon ja uskontojen merkitys on näyttäytynyt aivan uudella tavalla.

Keskustelun tässä osassa uskonto näkyy yhtenä kulttuurisen valtataistelun intressitahona, toisinaan jopa niin, että kirkko nähdään uskontosektorin edunvalvontainstituutiona, joka yrittää säilyttää asemansa uskonnonopetuksen avulla. Mikäli koulun kasvatustehtävää arvotetaan yhteiskunnan taloudellisen kokonaismenestyksen näkökulmasta, uskonto työntyy keskustelussa marginaaliin.

Kirkon tehtävä tässä suhteessa on toinen. On tärkeää, että kirkko ei suostu sille keskustelussa annettuun rooliin yhtenä edunvalvojana muiden joukossa, joka yrittää puolustaa uskonnon asemaa kilpailukykyprojektin määrittelemin argumentein. Kirkon näkökulmasta on tärkeää, että koulun tehtävä näkyy kasvatuksena elämää varten eikä ensi sijassa yhteiskunnan kokonaismenestyksen välineenä. Tällöin huomio kohdistuu koulun tehtävään identiteettikasvattajana.  

4.    Kirkko identiteettikasvatuksen tukijana

Identiteettikasvatuksen näkökulma on kuultanut taustalla siinä keskustelussa, jota on käyty uskontotiedon ja oman uskonnon opetuksen suhteesta.  

Identiteettikasvatus voi perustua kahteen erilaiseen käsitykseen identiteetistä.

Toinen on kuluttajaidentiteetti. Se perustuu mielikuvaan, että maailma on kuin suuri tavaratalo, jonka hyllyille joku jossakin tuottaa tarjolle tietoja, arvoja, uskomuksia ja vaikutteita. Yksittäinen ihminen on autonominen kuluttaja, joka rakentaa yksilöllisen ja erillisen identiteettinsä poimimalla hyllyiltä oikeat ja sopivat ainekset. On siis osattava valita ja tunnistaa hyvät tuotteet kelvottomista.

Jos koulun kasvatustehtävä nähdään kuluttajaidentiteetin pohjalta, on selvää, että uskonnonkin osalta tarvitaan nimenomaan ja vain uskontotietoa, joka auttaa tarvittaessa valitsemaan uskontohyllyltä tuotteen, jonka joku uskonnontuottaja jossain on tuottanut. Tällöin oppilaan asema suhteessa uskontoon määritellään valmiiksi. Oppilas on ulkopuolinen kuluttaja-asiakas, jonka suhde uskontoihin on ja tulee olla neutraali. Hän voi vapaasti valita, poimiiko kotimaisen vai muualla tuotetun tuotteen.

 
Kuluttajaidentiteetti on vahvojen selviytyjien identiteetti. Heikkoudelle ja epävarmuudelle ei siinä ole tilaa. Se edellyttää kykyä seistä omassa varassaan ja tehdä itsenäisiä valintoja.

 
Todellisuudessa ihmisen identiteetti ei rakennu sillä tavoin. Identiteetti kasvaa suhteessa toisiin ihmisiin. Identiteetin keskeinen osa on tietoisuus siitä, mihin kuuluu, minkä osa on ja mistä maaperästä kasvaa. Ihminen ei ole yksin omassa varassaan, ei oman osaamisensa, selviytymisensä ja taitavuutensa varassa.

Toista käsitystä identiteetistä voi kutsua kuulumisidentiteetiksi. Jos identiteettikasvatus lähtee kuulumisidentiteetistä, uskonnon osalta tarvitaan nimenomaan oppilaan oman uskonnon opetusta. Sitä tarvitaan yhtä välttämättömästi kuin tarvitaan äidinkieltä ja kasvamista oman kulttuuritaustaan.

Puolustaessaan uskonnonopetusta kirkon lähtökohta ei ole edunvalvonnassa vaan ihmiskäsityksessä, käsityksessä siitä, millaista identiteettiä koulun on tarpeen kasvattaa. Silloin kirkko puolustaa kaikkien osalta oikeutta omaan uskontoon ja siihen pohjaavaan opetukseen ja siten identiteettiin, joka antaa tilaa kuulumiselle omaan taustaan, mutta myös ihmisen hauraudelle ja keskeneräisyydelle.

Identiteettikasvatuksen merkitys koulun tehtävässä vahvistuu jatkuvasti. Mitä kaoottisemmaksi ja pirstaleisemmaksi tietojen ja virikkeiden määrä kasvaa, sitä suurempi merkitys on sillä, miten vahvistaa identiteettiä niin, että sen kykenee ottamaan vastaan ja sitä käsittelemään. Koulun tehtävä ei ole kasvattaa ihmisiä, jotka pystyvät kuluttajina kantamaan koko maailmaa hartioillaan, mutta sen sijaan ihmisiä, jotka ovat tietoisia siitä, mihin kuuluvat ja etteivät ole vain omassa varassaan.

5.    Koulu osana lapsen kasvattajaverkostoa

Identiteettikasvatuksessa on kyse siitä. miten rakentuu lapsen käsitys ihmisenä olemisesta ja omasta paikastaan siinä. Se ei ole yksin koulun tehtävä eikä koulu voi toimia siinä yksin. Olennaista on kasvattajien verkosto, jonka osana ovat niin koulu, seurakunta kuin koti, tärkeimpänä niistä koti.  

Siksi on syytä kiinnittää huomiota Antti Räsäsen tutkimukseen (2006) suomalaisten suhtautumisesta koulun uskonnonopetukseen. Siitä voi lukea jotain uskonnonopetuksen roolista kasvatuksen kokonaisuudessa. Tutkimus ei tuonut esiin suuria intohimoja tai ristiriitoja niin kuin ehkä julkisen keskustelun perusteella voisi kuvitella. Siitä huokui pikemminkin tyyni myönteisyys.

Tyyni myönteisyys viittaa siihen, että vuoden 2003 uskonnonvapauslain lähtökohtana ollut positiivisen uskonnonvapauden ajatus, oikeus uskontoon, ja siihen perustuva oppilaan oman uskonnon opetus vastaavat aika hyvin suomalaisten intentioita. Lapsella nähdään olevan oikeus omaan uskontoon ja uskonto on olennainen osa täysipainoista ihmisyyttä ja identiteettiä. Koulun tehtävä koko ihmisen kasvattajana sisältää myös tämän ulottuvuuden.

Tutkimuksesta ilmenevä tyyneys heijastaa myös vanhempien luottamusta kouluun uskonnollisena kasvattajana. Tämän voi ymmärtää koko kasvatuksessa tapahtunutta pitemmän aikavälin muutosta vasten. Useista eri syistä vanhemmuuden tila lapsen kasvamisen kokonaisuudessa on kaventunut. Tilaa ovat vieneet muut kasvatus- ja vaikutustahot, koulu yhtenä niistä, mutta suurimpana kuitenkin viihde- ja mediatodellisuus, jonka rooli on huimasti lisääntynyt. Vanhemmat pyristelevät tehtävässään yhä kapeammassa tilassa monien paineiden keskellä ja tuntevat voimattomuutta.

Oman uskonnon opetus nähdään pääosin vanhempien uskonnollisen kasvatuksen tukena. Useimmille kirkon tavallisille jäsenille uskonnossa on kyse suhteellisen intiimiksi koetusta elämänalueesta, eräänlaisesta hiljaisesta, vaikenevasta luterilaisuudesta, josta ei puhella selvin päin, ei luontevasti edes omille lapsille.

Siksi koulun uskonnonopetus on tarpeellista. Oman uskonnon opetus vastaa suomalaiselle omalle uskonnolle ominaista matalan profiilin luonnetta. Uskonnosta ei tehdä numeroa, koska se on sen verran syvällä ja muusta elämästä eriytymätöntä. Mutta vanhempien näkökulmasta on kuitenkin tärkeää, että myös koulussa välitetään uskonnollisen perinnön aineksia, tapoja ja symboleja. Silloin ei ole niin suurta vaaraa siitä, että lapsi joutuisi uskonnollisessa mielessä jonkin oudon, ehkä jyrkkyydessään pelottavan ja vieraan pauloihin.

Ei ole vanhempien kannalta yhdentekevää, kasvaako heidän lapsistaan uskonnon suhteen sokeita ja lukutaidottomia. Mikäli niin olisi, he olisivat myös alttiita uskonnolliselle hyväksikäytölle ja väkivallalle. Uskonto koskettaa niitä ihmisenä elämisen alueita, joissa ollaan syvien ja herkkien asioiden kanssa tekemisissä. Silloin myös haavoittumisen vaara on suuri. Tarvitaan tietoa ja tervettä kriittisyyttä, mutta myös ymmärrystä aidosta ja tasapainoisesta uskonnollisuudesta ja sen merkityksestä.   

Tässä suhteessa koulun uskonnonopetus on kirkon yhteistyökumppani vanhempien uskonnollisen kasvatuksen tukemisessa. Kokonaiseen elämään kuuluu myös ymmärrys pyhästä ja sitä tulkitsevista traditioista.   

6.    Yhteiskunta ilman pyhän ulottuvuutta on yksiulotteinen

Ei ole yksittäisen ihmisen, mutta ei myöskään yhteiskunnan kannalta yhdentekevää, kasvaako lapsista ihmisiä, joilla on pyhyyden tajua ja siitä nousevaa nöyryyttä todellisuuden edessä, vai ihmisiä, joille maailma ja toiset ihmiset ovat omien tarpeiden toteuttamista varten ja siinä tarkoituksessa hyödynnettäviä.

Jos yhteiskunnasta katoaa pyhän ulottuvuus, yhteiskunta menettää perspektiivinsä. Jos yhteiskunnasta ja kulttuurista haihtuu näköpiiristä tai työnnetään yksityiselle alueelle se ulottuvuus, jota uskonnot ilmentävät, yhteiskunnasta tulee kauhistuttavalla tavalla yksiulotteinen.

Tämä on olennainen lähtökohta, kun nyt keskustellaan kansallisen perusopetuksen tavoitteista ja painopisteistä. Tämä on olennainen lähtökohta, kun siinä yhteydessä kohdataan uskonnon roolissa moniuskontoisuuden johdosta tapahtuva muutos. Olisi lyhytnäköistä ja sekä yhteiskunnan että ihmisen kannalta kohtalokasta, jos oppilaan omaan taustaan ankkuroituvan uskonnonopetuksen asemaa heikennetään. Toinen asia on, että sen sisällöissä otetaan muuttuva yhteiskunnallinen ja kulttuurinen tilanne huomioon. Se saattaa merkitä niin uskondialogivalmiuksien kuin uskonnon yhteiskunnallisen merkityksenkin aikaisempaa suurempaa painotusta.