2.5.2011

Arvoisat kirkolliskokousedustajat – ärade kyrkomötesmedlemmar

Moniäänisyys

Kirkollisessa keskustelussa on viime aikoina yleistynyt puhe moniäänisyydestä. Se on ymmärrettävää.

Taustalla on yleisessä julkisuudessa vahvistunut mustavalkoinen, polarisoiva tapa katsoa maailmaa. Se on omiaan luomaan viholliskuvia. Paha ja uhka siirretään toisiin, niihin jotka ovat erilaisia. Tällaisesta puheesta on myös kirkollisessa keskustelussa ollut huolestuttavia merkkejä. Mustavalkoisen maailmankuvan houkutus heijastuu jo yrityksessä kuvata kirkollista maisemaa liberaali-konservatiivi –akselin avulla.

Sen rinnalla esiintyy odotus kirkon yksiäänisyydestä. Se saattaa pukeutua vaatimukseksi siitä, että kirkon on omaksuttava jyrkkä, tarkkarajainen uskon- ja elämäntulkinta, siis palattava yhtenäiskulttuurin kristillisen elämänjärjestyksen maailmaan. Tai se saattaa ilmetä odotuksena, että tulisi nyt joku ja löisi nyrkin pöytään. Tai se saattaa erottua ykseyden nimissä esitettynä ihanteena varovaisesta, erilaisuutta tukahduttavasta puheesta.

Takana huokuu toive tehdä vaikeasta maailmasta yksinkertaisempi ja helpommin kestettävä ja käsiteltävä. Ymmärrän sellaisen houkutuksen. Mutta kirkon on oltava kirkko siinä todellisuudessa, mikä on totta. Puhe moniäänisyydestä sisältää tajun siitä, että kirkossa vallitsee aitoa erimielisyyttä ja erilaisuutta niin raamatun- ja uskontulkinnoissa kuin niiden takana olevissa maailmankuvissa.  

Toisinaan moniäänisyys kuvataan osaksi postmodernia hajanaisuutta, jonka vastakohtana esitetään kuva aiemmin kirkossa vallinneesta ykseydestä  ja yksimielisyydestä. Sellainen kuva on historiaromantiikkaa.   Kirkon historia on alusta, UT:sta ja varhaiskirkosta alkaen moniäänisyyden historiaa.  Siihen sisältyvät kirkon kipeimmät haavat, mutta myös sen voima. Juuri moniäänisenä kirkko on kyennyt kriittisen ja itsekriittisen keskustelun kautta tulkitsemaan uskoaan aina uudenlaisissa ympäristöissä ja historiallisissa tilanteissa.

Diskussionen om mångstämmighet och enstämmighet är viktig att föra också inom kyrkan. Kyrkan har ända från sin begynnelse varit en mångstämmig kyrka. Kravet på att den skall ha en skarp, klart avgränsad tros- och livstolkning överenstämmer inte med den verklighet i vilken kyrkan lever. Tack vare mångstämmigheten har kyrkan genom kritik och självkritik ständigt på nytt förmått förmått tolka sin tro i nya miljöer och historiska situationer.

Yhteinen pappeus

Moniäänisyys nousee luterilaisesta itseymmärryksestä, johon kuuluu näkemys yhteisestä pappeudesta. Kaikki Kristukseen kastetut ovat yhtä lailla osallisia Kristuksen ruumiista ja yhteisestä uskosta. Kukaan ei ole hengellisesti toisten yläpuolella, ei virkansa perusteella, mutta ei myöskään oman uskonsa perusteella.

Tästä näkökulmasta kysymys kirkon ykseydestä ja moniäänisyydestä ei ole vain periaatteellinen vaan hyvin henkilökohtainen. Se on ihmisen peruskysymys. Se on yksinkertaisesti: Saanko olla totta? Saanko olla kirkossa totta ja todesta otettu tällaisena: omien kokemusteni, omien mielikuvieni, oman ymmärrykseni, oman hengellisen perintöni, oman kieleni ja oman uskoni kanssa, sen kaiken kanssa, mikä minulle on syvimmältään totta.  Tämän kysymyksen olen kuullut eri hengellisistä taustoista tulevien ihmisten puheitten rivien välistä yhtä lailla kuin arkojen, kyselevien, epävarmojen, kirkollista kieltä tuntemattomien jäsenten puheenvuoroissa. Se näyttää olevan yhteinen kysymys. Siis: onko minulla oikeus omaan ääneen kirkossa ilman että tarvitsee pelätä torjutuksi tulemista.

Epävarmuus vastauksesta tähän kysymykseen on synnyttänyt paljon vaikenemista, ja myös vetäytymistä ja katkeruutta. Ykseyden ja yhteyden ihanne ei saa vaientaa kirkon jäsenten omaa ääntä. Moniäänisyys ei ole joidenkin liikkeitten tai järjestöjen tai suuntausten keskinäistä moniäänisyyttä. Ne eivät ole jäseniä Kristuksen ruumiissa. Jäseniä ovat kastetut kristityt, ja moniäänisyys on heidän oikeutta omaan ääneen ja omaan uskoon.

Till den lutherska kyrkans självförståelse hör tanken på det allmänna prästadömet. Ingen är i andligt avseende över den andra, inte på grund av sitt ämbete och inte heller på grund av sin tro. Mångstämmigheten är inte vissa rörelsers eller organisationers mångstämmighet. De är inte lemmar i Kristi kropp. Mångstämmigheten är kyrkans medlemmars rätt till sin egen röst och sin egen tro.

Aikuisuus

Yhteisen pappeuden kirkko on syvällä tavalla moniääninen kirkko.  Juuri yhteisen pappeuden kirkkona tämä on myös jäsenten aikuisuutta korostava kirkko.

Aikuisuuteen kuuluu taju siitä, mihin ykseys nojaa ja mikä luo yhteisen identiteetin. Puhumme yhteisestä pappeudesta, emme kunkin jäsenen yksityisestä pappeudesta. Raamattu ei ole minun yksityinen Raamattuni. Raamattu on kristittyjen yhteinen. Uskontunnustus ei ole minun yksityinen uskontunnustukseni vaan kirkon yhteinen uskontunnustus johon liityn. Sanassa ja sakramenteissa Kristus on, ei siinä miten minun mieleni, sieluni tai ymmärrykseni Hänet näkee.

Aikuisuuteen kuuluu tietoisuus omasta rajallisuudesta. Kirkossa kenenkään ääni ei ole erehtymätön, ei piispan sen paremmin kuin maallikkosaarnaajan tai seurakunnan hiljaisen rivijäsenen. Jokainen on yhtaikaa vanhurskas ja syntinen, kaikki puhe vajaata ja puolinaista. Tulkitessaan yhteistä uskoa tai tulkitessaan Raamattua tai tulkitessaan elämää kukaan meistä ei omista virheetöntä totuutta. Jokainen lukee Raamattua oman maailmankuvansa ja oman ymmärryksensä läpi. Jokainen tekee niin. Jokainen tulkitsee.

Aikuisuus merkitsee yhteisen ymmärryksen asettamista oman ymmärryksen edelle ja suostumista kirkon yhteisiin päätöksiin. Tämä ei merkitse kritiikin tukahduttamista. Päinvastoin, juuri kriittinen, moniääninen keskustelu muovaa kirkon yhteistä uskontulkintaansa tässä ajassa ja ympäristössä.

Tämä edellyttää kykyä  aikuiseen keskusteluun. Se ei ole totuuksien taistelua, jossa etsitään voittajaa.  Se on dynaaminen, uuden löytämiseen avoin tila, jossa muotoutuvat yhteisen uskon merkitykset. Siihen kuuluu luottamus Pyhän Hengen työhön kirkossa.  Siihen kuuluu suhteellisuudentaju ja – toivottavasti -  kyky nauraa itselleen. Siihen kuuluu vastuun kantaminen siitä, mitä ja miten sanoo. On tärkeämpää puolustaa ihmisiä kuin tuoda oma totuus esiin silläkin uhalla, että se haavoittaa toisia.

Aikuinen keskustelu yhteisen pappeuden pohjalta vaatii rohkeutta ja nöyryyttä, mutta myös suostumista keskeneräisyyteen ja epävarmuuteen ja erimielisyyden sietämistä. Juuri tämä voi olla kaikkein vaikeinta. Juuri tämä kysyy paljon uskoa, luottamusta ja rakkautta.

Kyrkans djupa mångstämmighet kräver förmåga till en vuxen diskussion. Det är fråga om ett samtal, under vilket den gemensamma trons innebörd utformas. En dynamisk, skapande och öppen miljö där man finner det nya. Det vuxna samtalet på det allmänna prästadömets grund kräver både mod och ödmjukhet. Ödmjukhet inför Kristus och ödmjukhet inför kyrkans gemensamma trosförståelse och inför kyrkans och livets mångfald.

Julkisuus

Oman osansa keskusteluun ja sen moniäänisyyteen tuo moderni julkisuus. Kirkko ei dominoi julkisuutta. Niin oli 150 vuotta sitten. Niin ei ole enää. Nyt julkisuutta hallitsee media. Yhtä vähän kuin kirkko yhtä vähän ja päivä päivältä vähemmän media on yhdestä puusta veistetty. Sen rooli myöskään moniäänisyyden näkökulmasta ei ole yksiulotteinen.

Media on se julkinen tila, jolla yhteinen, moniääninen keskustelu tapahtuu. Keskustelun kautta muovautuvat yhteinen ymmärrys ja asioiden merkitykset. Tällaisena media luo tilaa, jossa kirkon moniäänisyys voi päästä esiin. Viime aikojen keskustelu kokonaisuutena on minusta toiminut niin. Kirkon moniäänisyys on tullut näkyvämmäksi. Kirkon kuva on tullut ehkä todellisemmaksi.

Kirkon läsnäololle julkisessa keskustelussa on tällä hetkellä sekä tilaa että odotusta. Se koskee kirkkoa kirkkona, sitä mikä kirkolle on ominaisinta, kysymyksiä uskosta ja rakkaudesta, ihmisestä ja Jumalasta, sovinnosta ja anteeksiannosta. Kirkon odotetaan tuovan yhteisen keskustelun kentälle armon, oikeudenmukaisuuden ja pyhyyden sanomansa.

Odotus kohdistuu erityisesti meihin, jotka kirkko on valtuuttanut erityiseen vastuuseen, piispoihin ja pappeihin.  Siihen meidän on yritettävä vastata arkailematta, kunkin meistä omalla äänellään yhteisen uskon ja yhteisen ymmärryksen pohjalta.  Yhtä tärkeänä pidän, että kirkon syvä moniäänisyys pääsee julkisuudessa näkyviin kaikessa rosoisuudessaan. Puhe uskosta, rakkaudesta, ihmisestä ja Jumalasta ei ole julkisuudessakaan piispojen ja pappien erityisoikeus.

Mediajulkisuus ei ole saarnatuoli. Se on julkisen keskustelun kenttä, johon kuuluvat kriittisyys, kyseenalaistaminen ja keskeneräisyys- Siinä on suostuttava keskustelun pelisääntöihin ja kieleen yhtenä osallistujana, rohkeasti ja nöyrästi niin kuin aikuiseen keskusteluun kuuluu.

Samalla kun julkisuus antaa tilan moniääniselle keskustelulle, se on myös vallankäytön kenttä. Julkisuuden valta on valtaa luoda kuvaa maailmasta ja siitä, mikä on merkityksellistä ja mikä ei.

Kuva kirkosta syntyy samoilla ehdoilla kuin kuva muusta maailmasta, yksinkertaistaen, dramatisoiden ja henkilöiden. Aikuinen, rauhallinen moniäänisyys ja tavallinen, hiljainen kristillisyys, joka on itsestään selvää kuin hengitys, ei nouse näkyviin.

Myös kirkon kuvan osalta julkisuudesta muodostuu helposti kenttä, jolla kilpaillaan kuvan hallinnasta. Se on retorista kilpailua, jossa tahtovat menestyä ne ryhmät, jotka tiivistävät viestinsä jyrkäksi ja helposti erottuvaksi, toistavat sitä ja pyrkivät ottamaan omikseen niitä elementtejä, jotka ovat yhteisiä, kuten Raamattu ja tunnustus. Jos se tapahtuu tavalla, jossa syntyy mielikuva, että ne jotka liittyvät kirkon yhteiseen uskoon toisin, eivät nojaudu Raamattuun ja tunnustukseen, se hajottaa kirkon sisäistä yhteyttä ja aitoa moniäänisyyttä.

Vastakulttuuri

Kirkon tehtävä julkisuudessakaan ei ole taistella vallasta. Kirkon tehtävä ei ole kilpailla median tilasta tai mielikuvista. Kirkon tehtävä on osallistua yhteiseen keskusteluun elämästä ja sen perimmäisistä ehdoista oman uskonsa pohjalta. Kirkon tehtävä on antaa – myös julkisuudessa – ääni niille, jotka ovat äänettömiä, sille hiljaiselle todellisuudelle, joka ei ylitä uutiskynnystä.

Viime kädessä merkityksiä elämässä ei arvioida sen pohjalta, mikä näkyy julkisuuden kuvassa. Tästä tietoisuudesta kiinni pitäminen on julkisuuden hallitsemassa maailmassa vastakulttuuria.

Kirkon varsinainen todellisuus on arkisessa perustyössä ja ihmisten kanssakäymisessä. Siellä kysytään viime kädessä sitä, miten kunkin kirkon jäsenen ääni tulee kuulluksi. Siellä viime kädessä on kysymys ykseydestä ja moniäänisyydestä. Sitä ei mitata mediassa eikä edes täällä kirkolliskokouksessa.

Kirkon todellisuuden ydin on arjessa ja jumalanpalveluksessa. Jumalanpalveluksen moniäänisyys on kirkon varsinaista moniäänisyyttä, joka näkyy sanaa ja sakramentteja vasten.  Sen keskeltä nousee yhteinen synnintunnustus, se saa polvistumaan ehtoollispöytään. Silloin ei kysytä, miten tuo toinen uskoo ja ymmärtää. Siinä keskeistä on läsnäoleva Kristus, jonka edessä kukin on ja jonka edessä yhdessä ollaan. Jos siihen ei voi osallistua yhdessä toisten kanssa, ei ole enää kyse oikeudesta omaan ääneen ja moniäänisyydestä vaan jäämisestä erilleen, kohtalokkaasti erilleen.

Näillä ajatuksilla toivotan kirkolliskokousedustajat sydämellisesti tervetulleiksi vuoden 201i kevätistuntokauden työhön ja julistan tämän istunnon ja istuntokauden avatuksi.

Med dessa ord och tankar förklarar jag den här sessionen öppnad.