18.2.2011

Kari Mäkinen

”Hän, joka hallitsee taivaassa, nauraa.”

Puhe Kirkon tiedonvälityspalkinnon jakotilaisuudessa Helsingissä 18.2.2011

Arvoisat läsnäolijat,

Kirkko on suomalaisessa todellisuudella olemassa monin tavoin. Tärkein on se, miten kirkko on olemassa  ihmisten välisen välittömän kanssakäymisen alueella. Siis diakonian kotikäynnillä, päiväkerhon askartelutuokiossa, kotikasteella kun alttaria rakennetaan tai kun pappi viipyy sairaalan sängyn vieressä.

Yhä suurempi rooli on kuitenkin myös sillä, miten kirkko on olemassa julkisuudessa, erityisesti mediajulkisuudessa.  Mielikuvat siitä, mitä kirkko ja uskonto ovat, syntyvät aamukahvipöydässä, olohuoneessa tai näyttöruudun vieressä ja niissä keskusteluissa, joita nämä virittävät työpaikan kahvihuoneissa, kapakoissa ja hirviporukoissa.

Viimeksi kuluneen vuoden jälkeen tätä seikkaa ei tarvitse erityisesti perustella.

Kehityksessä on kaksi merkille pantavaa pitkäkestoisempaa juonnetta, jotka ovat tulleet yhä selvemmin näkyväksi.

Toinen on mediakentän muuttuminen yhä vaikeammin hallittavaksi ja hahmotettavaksi. Vaikka perinteisissä päivittäismedioissa saattaa olla yhdenmukaistumista, erityisesti sosiaalisen median merkityksen lisääntyminen on muuttanut julkisuuden kokonaiskuvaa.  Se on myös murtanut yksityisyyden ja julkisuuden välistä rajaa. Nämä muutokset ovat näkyneet myös kirkon tiedotuskeskuksen toiminnassa, jossa aktiivisella tavalla on pyritty läsnäoloon julkisuuden koko kentällä.

Toinen juonne liittyy sekin aikaisempien rajojen murtumiseen. Kyse on uskonnon murtautumisesta yhä selkeämmin ulos erityisesti uskonnolle kulttuurissa rajatulta alueelta. Uskonto ei ole vain kirkollisen toiminnan tai erillisen uskonnollisen osakulttuurin asia vaan sitä koskeva keskustelu limittyy kaikkeen muuhun, se on osa kulttuurista ja yhteiskunnallista keskustelua ja keskustelua elämästä.

Ilmiö liittyy länsimaisessa kulttuurissa näkyvään uskontoa koskevaan kaksisuuntaiseen paineeseen. Toisaalta uskontoa pyritään yksityistämään niin kuin kaikkea muutakin ja sitä kautta marginalisoimaan. Toisaalta uskonto ei suostu siihen. Kun puhuu uuden eurooppalaisen filosofian tuntijoiden tai politiikan tutkijoiden kanssa, molemmat sanovat, että juuri uskonto ja uskonnon merkitys on yksi kaikkein keskustelluimmista alueista juuri nyt.

Tämä heijastuu myös suomalaisessa julkisuudessa. Se heijastui myös viime vuoden mediakeskustelussa. Sen perusteella on vaikea yhtyä niihin käsityksiin, jotka sanovat, että uskonto yksityistyy ja työntyy sivuraiteelle.

Kirkon osalta tämä merkitsee, että on yhä rohkeammin uskallettava heittäytyä mukaan julkisuuden pirstaleiseen ja monimutkaiseen maailmaan, ei hallitsemaan sitä eikä käyttämään sitä välineenä, vaan osallistumaan keskusteluun ja olemaan mukana, silläkin uhalla että takki välillä tahriintuu. Siinä kirkon tiedotuskeskus on ollut aktiivinen ja rohkea ja sellaista rohkeutta toivon kirkollisilta toimijoilta edelleen.

*

Tänään jaetaan kirkon tiedonvälityspalkinto. Sen saa pastori, kirjailija Jaakko Heinimäki. Hänen toiminnassaan näkyvät juuri mainitut kehityspiirteet. Hänen toimintansa julkisuuden kentällä on poikkeuksellisen monipuolista. Se ulottuu gutenbergiläisestä kirjasta kolumnien  ja verkkokeskustelun kautta television ruokaohjelmiin. Sellainen notkeus julkisuuden kentällä on poikkeuksellista ja ansaitsee jo itsessään huomionosoituksen.

Lisäksi Heinimäen esiintymisessä on koko ajan mukana syvä asiantuntemus. Kun hän puhuu tai kirjoittaa kirkon tai uskonnon asioista, kirkonmiestenkään ei tarvitse huokailla: voi kun se ei tiedä mistä se puhuu. Kyllä se tietää, se on teologisestikin harvinaisen sivistynyt mies, papiksikin.

Vielä:  Heinimäen maailmassa uskonto ei muodosta erillistä saareketta. Todellisuus on yksi, eikä siinä edes erotu rajoja joitten yli kulkea. Ruoka, viini, pyhimyselämäkerrat ja luterilainen teologinen sanasto ovat kaikki samaa maailmaa. Jumalan ja ihmisen todellisuutta ei voi lokeroida.

Ja lopuksi, mutta ei suinkaan vähäisimpänä seikkana voi todeta, että Heinimäeltä puuttuu kirkolliselle keskustelulle ominainen ajanilmiöiden huolestunut tarkastelu. Siinä missä monella muulla kirkonmiehellä tai –naisella on otsa huolen rypyssä maailman, vaikkapa julkisuuden ja median muutosten edessä, Heinimäki näyttää myhäilevän. On kuin syvällä asuisi hyväntahtoinen, lempeä nauru. Suotta hän ei ole kirjoittanut pyhästä naurusta. Kyse on myös suhteellisuudentajusta, sen ymmärtämisestä, että mitä enemmän joku yrittää olla tosissaan ja saada elämän hallintaansa ja selittää, miten asiat oikeastaan ovat, sitä koomisemmasta on kysymys.

Sellainen nauru murentaa aseet kaikelta vallalta, olipa kyse uskonnollisesta vallasta tai vaikkapa median vallasta. Sellainen on syytä palkita.

Minulla on ilo ojentaa tämän vuoden kirkon tiedonvälityspalkinto kirjailija, pastori Jaakko Heinimäelle ja toivottaa voimia ja rohkeutta ja Jumalan läsnäoloa elämään ja työhön psalmin sanoin: Hän, joka hallitsee taivaassa, nauraa (Ps. 2:4).