17.4.2011

Kari Mäkinen

TAIDE JA USKONTO KUTSUVAT SAMAAN PÖYTÄÄN

Viimeinen ehtoollinen –taidenäyttelyn avauspuhe Turun Tuomiokirkossa 17.4.2011

Arvoisat kutsuvieraat,

Modernissa kulttuurissa, joka on lohkoutunut eri lohkoihin, joilla kullakin on omat pelisääntönsä, oma historiansa ja oma erillinen identiteetti, myös taide ja uskonto on usein nähty omina, erillisinä elämänalueinaan. Ne ovat joskus saattaneet kyräillä toisiaan, vaikka se vaihe on onneksi suureksi osaksi takana. Toisinaan ne ovat astuneet toistensa alueille, taide kirkkotaiteena kirkkoon ja uskonnon kuvasto ja elementit osaksi taiteen maailmaa sen yhtenä materiaalia. Joskus taas – ja viime vuosina yhä useammin – taide ja uskonto ovat hakeutuneet hedelmälliseen vuoropuheluun toistensa kanssa. Tällöin lähtökohtana on ollut taju siitä, että molemmat käsittelevät elämän perustavia kysymyksiä.

Kun Turun kulttuuripääkaupunkivuoden Viimeinen ehtoollinen –aiheinen näyttely sijoittuu Turun tuomiokirkkoon, astutaan vielä vuoropuhelustakin askel pitemmälle.

Näyttely toteutetaan kirkossa, mutta se ei merkitse että kirkko olisi vain näyttelyn taustaympäristö, ikään kuin sopiva näyttelytila. Kirkko pysyy kirkkona. Taide ei myöskään muutu erityiseksi kirkkotaiteeksi. Sekin pysyy omaehtoisena, identiteetiltään itsenäisenä.

Francine LeClercqin, Andy Warholin ja Pauno Pohjolaisen työt ovat astuneet tuomiokirkkoon. Ne käyvät vuoropuhelua sekä taiteen perinteen että kirkollisen perinteen kanssa, mutta se ei ole vain kuitenkaan kahden erillisen elämänalueen vuoropuhelua. Taide astuu tässä kirkkoon niin kuin ihminen astuu kirkkoon. Ei turistivieraana ja ulkopuolisena ikään kuin toisesta maailmasta, mutta ei myöskään pappina saarnaten. Sen sijaan taide astuu kirkkoon niin kuin ihminen astuu silloin, kun tulee pysähtyen ja viipyen mukanaan arkea ja syvyyttä, uskoa ja epäuskoa, iloa ja ahdistusta, kaikkea sitä, mitä ihminen voi mukanaan kantaa.

Tässä näyttelyssä työt eivät kulje varoen ja arkoina kirkon seinänvieriä.  Ne astuvat keskelle, suoraan tämän tilan merkityksen ytimeen. Aiheena on Viimeinen ehtoollinen.

Viimeinen ehtoollinen oli yksi määrätty tapahtuma historiassa, josta evankeliumit kertovat.  Juuri sen tapahtuman muistaminen ja toistaminen oli kristillisen kirkon syntymisessä keskeinen. Yhä se on kirkon elämän keskuksessa.

Ensimmäisten kristittyjen kokemus oli, että Kristus oli poissa, mutta kun he muistivat ja toistivat viimeistä ehtoollista, mursivat leipää ja jakoivat viiniä, Kristus itse ja kaikki mitä hän ihmiselle ja maailmalle oli, oli salaisella tavalla läsnä. Siitä muodostui kristittyjen kokoontumisen ydin. Sitä se on yhä. Se on koko kirkkotilan merkityksen ydin, siksi tämä on olemassa. On kyse Kristuksen läsnäolosta elämässä ja maailmassa, jotka huokuvat Kristuksen poissaoloa.

Viimeinen ehtoollinen - näyttelyn työt tulevat tämän todellisuuden keskelle, keskelle ydintä. Ne tulevat kirkkoon mukanaan modernin ihmisen kysymykset Jumalan poissaolosta ja läsnäolosta, elämän tyhjyydestä ja merkityksestä. Ne eivät ole ulkopuolisia puheenvuoron käyttäjiä, vaan osallisia siitä, mistä tässä tilassa on kyse.

Niitä ei myöskään voi katsoa vain ulkopuolisena. Ne ohjaavat itse kunkin katsomaan, miten on tästä kaikesta osallinen, ja onko. Istuuko itse samassa pöydässä?

Tämä näyttely tässä tilassa on rohkea ja nöyrä yhtaikaa. Nöyrä elämän ja uskon salaisuuden edessä ja rohkea astuessaan kulttuuristen kategorioiden yli ja astuessaan kirkkoon niin kuin ihminen, kuka tahansa kirkkoon astuu.

On suuri ilo ja kunnia avata näyttely, joka avartaa ja syventää sitä kulttuurimaisemaa, jonka kulttuuripääkaupunkivuosi Turkuun tuo, ja tekee sen taiteellisesti erityisen korkealla tasolla. Näyttely on erityisen merkityksellinen sekä uskonnon että taiteen kannalta, tai juuri siksi ettei se erota niitä.