25.4.2010, Luvia

Piispantarkastuksen päätösmessu

3.sunnuntai pääsiäisestä
Joh 16:16-25

Johannes kertoo, että opetuslapset eivät ymmärtäneet, mitä Jeesus puheellaan tarkoitti. He keskustelivat siitä keskenään, kummastelivat ja ihmettelivät. He totesivat, ettei Jeesuksen puhetta voi ymmärtää.

Siis nuo Jeesuksen lähimmät seuraajat. Nuo, jotka Jeesus oli kutsunut. Nuo jotka olivat jättäneet koko aikaisemman elämänsä ja lähteneet Jeesuksen mukaan. Nuo joille Jeesus uskoi sanoman eteenpäin viemisen. Nuo joille Jeesus oli tuttua tutumpi, ja jokapäiväinen keskustelukumppani.

Juuri heistä Johannes kertoo, että he eivät ymmärtäneet. He joutuivat kyselemään ja ihmettelemään, mitä tämä kaikki oikein on ja merkitsee.

Meille, jotka nyt kyselemme ja ihmettelemme, mitä Jeesus tarkoitti ja keskustelemme hänen sanomiensa erilaisista tulkinnoista, tämä on tärkeä havaita. Edes lähimmät opetuslapset eivät ymmärtäneet kaikkea.

Jeesus näki ja tunnisti tämän. Miten hän reagoi?

Hän ei moittinut opetuslapsiaan siitä, että nämä eivät ymmärrä. Hän ei sanonut, että näitten tulisi osata tulkita ja selittää, jotta voisivat olla hänen seuraajiaan.

Hän ei myöskään ryhdy selittämään itse: tätä ja tätä minä tarkoitin. Hän vain toteaa tilanteen ja sanoo saman asian uudelleen toisin sanoin, lisäten siihen uusia ulottuvuuksia Hänen vastauksensa jälkeen opetuslapset tuskin olivat saaneet sen selvempää vastausta kysymykseensä.

Kohtaus oli syntynyt Jeesuksen sanottua: ”Vielä vähän aikaa, ettekä te näe minua, taas vähän aikaa ja te näette minut jälleen.” Johannes on kirjannut tämän ja Jeesuksen jatkopuheenvuoron vaiheessa, jossa perspektiivi oli jo toinen kuin opetuslapsilla, jotka eivät tienneet, mitä edessä on. Silti Johanneksen kertomana Jeesuksen vastaus ei ole yksiselitteinen. Se voi viitata joko Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemiseen ja ylösnousemisen jälkeisiin ilmestymisiin opetuslapsille, tai se voi viitata siihen, että Jeesus on astunut taivaaseen, Isän luo, eikä enää ole näkyvästi seuraajiensa keskellä, siis siihen tilanteeseen jossa alkukirkko oli Johanneksen kirjoittaessa evankeliuminsa ja jossa kirkko on ollut ja on.

Jeesuksen vastauksen jälkeen opetuslapset ovat edelleen ymmällä, eikä vastaus ole myöhemmillekään tulkitsijoille yksiselitteinen tai selkeä, ei sen paremmin alkukirkossa kuin nyt.

Jeesus näytti ottavan luonnollisena sen, että opetuslapset olivat hämmennyksissään ja ymmällä. Hän antoi lisäksi ymmärtää, ettei siinä vielä kaikki, että opetuslapset joutuvat olemaan epätietoisia, ja jatkuvasti kysymään, mitä tämä kaikki merkitsee. Hän sanoi, että näiden osa tulee myös olemaan itku ja valitus. Elämä, joka oli edessä, ei tulisi olemaan helppoa. Jos joku oli ajatellut, että Jeesuksen seuraajana on suojassa kärsimykseltä tai elämän vaivalta, eikä mikään paha ei pääse vaikuttamaan, hän oli väärässä.

Siinä Jeesus oikeastaan sanoi opetuslapsilleen: teidän osanne on ihmisen osa. Ihmisen osaan kuuluu se, että ei omista aukotonta totuutta, kaikkea ei ymmärrä eikä tiedä, joutuu kyselemään ja ihmettelemään. Ja ihmisen osaan kuuluu se, että kohtaa myös elämän raskaan ja vaikean puolen.

Se ei ollut vain ensimmäisten opetuslasten osa. Se on kaikkien Kristuksen seuraajien, kristittyjen osa. Myös nyt täällä Luvialla.

Ajattelen erityisesti niitä seurakuntalaisia, jotka ovat arkoja ja epävarmoja, koska eivät niin tarkkaan ymmärrä kaikkea eivätkä osaa selittää tai tulkita uskonasioita. Yhtä kirkasta totuutta ei tavoita eivätkä elämä ja maailma ole sellaisia, että ne voisi jotenkin loppuun asti hallita tai ymmärtää, ei sitäkään, mitä kristillinen usko niiden keskellä merkitsee.

Ajattelen myös niitä seurakuntalaisia, joitten elämäntilanteet ja kohtalot ovat raskaita, ajattelen sairautta, kuolemaa, yksinäisyyttä, mielen särkymistä, ihmissuhteitten rikkoutumista. Niitten keskellä ymmällä ja avuttomana olemista. Arjen paineita, kun on yllin kyllin että selviytyy päivätä toiseen, eikä ole puhettakaan, että sen kaiken ymmärtäisi ja selittäisi.

Ja ajattelen sitä, miten nytkin täällä, niin kuin kaikkina aikoina, aina, seurakuntana eläminen on sen yhteistä kysymistä, mitä kristillinen usko, Kristuksen sanoma, kuolema ja ylösnousemus merkitsevät juuri tässä muuttuvassa tilanteessa ja miten ne voivat olla merkityksellisiä ihmisille juuri nyt. Sitä on näiden piispantarkastupäivien aikana käsitelty, kun on puhuttu siitä, miten seurakunta on täällä olemassa, jotta se olisi merkityksellinen täkäläisessä elämässä. Sellainen työskentely on olennainen osa seurakuntana elämistä, yhteinen keskustelu, yhteinen ihmettely, yhteinen tien etsiminen.

Juuri siitä oli kysymys myös ensimmäisten opetuslasten kohdalla. He kysyivät, mitä tämä kaikki heille merkitsee, nimenomaan heille, ei yleisinä totuuksina, eivätkä tahtoneet ymmärtää.

Olennaista oli, että he voivat sitä kysyä, koska tilanne oli riittävän turvallinen. He olivat tietoisia, ettei heidän olemassaolonsa tai oikeutensa Jeesuksen seuraajina ollut kiinni siitä, mitä he ymmärtävät. Turvallisuus syntyi Kristuksen läsnäolosta. Myös meille rehellisen kyselemisen ja ihmettelyn lähtökohta on turvallisuudessa, joka perustuu Kristuksen läsnäoloon. Opetuslapsille hän oli näkyvästi läsnä. Meille hänen läsnäolonsa on toisenlaista – se tulee todelliseksi ehtoollisessa ja siinä, miten seurakunta, Kristuksen ruumis, seurakunnan jäsenet täällä keskenään pitävät huolta toisistaan, ja pitävät jokaisen sen yhteydessä silloinkin, kun jollekulle omaa paikkaa ruumiissa tai sen merkitystä on vaikea nähdä. Että löytyy se, joka jaksaa kuunnella kysymykset ja huokaukset silloinkin, kun ne eivät ole kiteytyneitä tai selkeitä.

Jeesuksen vastaus sisälsi kaksi asiaa, kaksi olennaista viestiä

Ensimmäinen oli: Älkää pelätkö, en hylkää teitä, vaikka teistä joskus siltä tuntuisi.

Toinen oli: Vielä on se aika, jolloin ei tarvitse kysyä, ei mitään. Jeesus ei sano, että silloin tiedätte ja hallitsette kaiken ja kaikki on selvää. Hän sanoo, että ”sinä päivänä ette kysy minulta mitään”. Ei tarvitse kysyä, koska pelkoa ja epävarmuutta ei enää ole eikä ihminen enää ole sen varassa mitä itsellä on.