9.5.2009, Lieto

Liedon motoristikirkko

Joh 14:1-7

Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
"Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta - enhän minä muuten sanoisi, että menen valmistamaan teille asuinsijan. Minä menen valmistamaan teille sijaa mutta tulen sitten takaisin ja noudan teidät luokseni, jotta saisitte olla siellä missä minä olen. Te tiedätte kyllä tien sinne minne minä menen."
Tuomas sanoi hänelle: "Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?" Jeesus vastasi: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani. Jos te tunnette minut, opitte tuntemaan myös minun Isäni. Te tunnette hänet jo nyt, olettehan nähneet hänet."

Kristus puhuu tiestä, itsestään tienä ja omasta tiestään.

Tulimme tänne ristisaatossa Kupittaalta. Risti oli merkkinä siitä, että haluamme kulkea Kristuksen tietä. Tie ei alkanut Kupittaalta. Sinne kukin tuli omaa tietään. Kasitietä, ykköstietä, kuka mistäkin. Kukin on tullut omaa tietään. Tässä hetkeksi tiemme osuvat yhteen, pian taas kukin jatkaa omaa tietään. Oman elämänsä tietä, joka on alkanut kerran, kun Jumala antoi elämän ja lähetti tälle tielle, ja päättyy kerran. Nyt se on tässä, Liedon kirkon luona.

Kukaan meistä ei voi tietää kokonaan toisen tietä, ei niitä vaiheita ja kokemuksia, jotka ovat muovanneet kutakin sellaiseksi ihmiseksi kuin tämä nyt on. Ei voi tietää sitä ympäristöä, jonka keskellä toisen tie on kulkenut, eikä sitä, mitä on ollut kulkea siinä juuri sinä ihmisenä joka tuo toinen on. Ehkä itsekään ei oman elämänsä tietä tähän saakka kokonaan tiedä tai ymmärrä. Tässä vain on, tie on tuonut tähän, ja kokonaan sen tuntee vain Jumala.

Jokaisen tie on ainutkertainen. Yhdessäkään toisessa Jumalan antama elämä ei toteudu täsmälleen samoin.

Jos elämää ajattelee tienä, millainen tie se on? Tällä hetkellä paine siihen, että tie olisi moottoritien kaltainen on vahva. Siis sellainen, joka nopeasti ja suoraviivaisesti tuo lähtöpisteestä määränpäähän.. Elämä näkyy suorituksena, joka on hoidettava mahdollisimman tehokkaasti, on tuotettava mahdollisimman paljon hyötyä markkinoille. Elämä näkyy itselle hankittavien elämysten sarjana. Merkitys mitataan sillä, paljonko ehtii tuottaa ja kuluttaa. Jos ei pysy mukana, jää sivuun, ja siellä on häpeä. Moottoritielle ei saa pysähtyä.

Mutta ei elämä ole moottoritie, eikä ihmisen matkan arvoa mitata hankituilla elämyksillä, suorituksilla, vauhdilla tai tehokkuudella. Pikemmin elämän matka muistuttaa kylätietä, polveilevaa, mutkikasta ja yllätyksellistä. Se on tie, jossa on raskaita ja kevyitä taipaleita, sadetta, tuulta ja aurinkoista. Huomista päivää, seuraavan mutkan takaa aukeavaa maisemaa ei voi tietää.

Vuosia sitten kävin eräässä taidenäyttelyssä. Siellä oli huone, jonka oven sisäpuolella oli ruskea matkalaukku. Tartuin sen kahvaan, se houkutteli jotenkin tarttumaan. Laukku ei hievahtanutkaan. Se oli kiveä. Huoneen toisella seinällä oli valkokangas, jolla alkoi juuri elokuva.

Kuvassa näkyi tie. Se oli pölyinen peltotie, joka mutkitteli maiseman halki kohti katsojaa. Siis sellainen tie, jollaisen voi ajatella ihmisen elämäntien olevan. Kaukaa tietä pitkin lähestyi hahmo. Pian erottui, että kyseessä oli nuori poika. Hän raahasi matkalaukkua, joka oli täsmälleen samanlainen kuin se, jota olin juuri yrittänyt nostaa.

Ymmärsin, että poika kantoi taakkaa, joka oli tavattoman raskas, kohtuuttoman raskas. Katsoja joutui ajattelemaan, millaisia taakkoja itse kantaa ja millaisia ihminen voi joutua elämässään kantamaan. Millaisia taakkoja me itse kukin raahaamme oman elämämme tietä. Ajattelen erityisesti niitä, jotka kamppailevat lohduttoman väsymyksen tai masennuksen kanssa. Kun ei tahdo jaksaa eteenpäin. On hälyttävää, että heitä on joukossamme yhä enemmän. Se panee kysymään, mitä tälle tielle on tapahtunut, mitä yhteiselle tielle on tapahtunut. Onko elämästä tullut moottoritie, jonka vauhtia, talouden ja tehokkuuden painetta, ei yksinkertaisesti jaksa, ei jaksa ihminen eikä jaksa luonto? Se on vakava kysymys yhteisistä arvoista, kysymys siitä, onko meillä rohkeutta luopua tarpeettomasta.

Poika elokuvassa raahasi omaa laukkuaan. Mutta hän ei kulkenut yksin. Paljon ihminen joutuu elämässään kulkemaan yksin, joskus lohduttoman yksin. Mutta perimmältään tie ei ole tarkoitettu yksin kuljettavaksi. Vieressä kulki nuori tyttö. Välillä poika laski laukkunsa maahan, tyttö yritti ottaa sen vuorollaan, mutta ei jaksanut. Välillä he kantoivat sitä yhdessä. Tyttö ei voinut kantaa pojan taakkaa tämän puolesta, mutta saattoi auttaa sen kantamisessa. Juuri se on olennaista, että löytyy joku, joka näkee toisen taakan ja painon. Se voi tarkoittaa hyvin yksinkertaista sen kysymistä, miten jaksat, ja miten voit. Toisen elämän kuuntelemista ja yhdessä kantamista. Ilman sitä matka voi käydä ylivoimaiseksi. Itse kukin meistä tarvitsee sitä, kokemusta siitä, että elämä ei ole yksin omassa varassa eikä kukaan ole vain oman onnensa seppä.

Poika ja tyttö tulivat lähemmäs. Oikealla erottui valkea rakennuksen seinä. Siinä oli ovi. Poika ja tyttö astuivat ovesta sisään laukkua raahaten. Sisällä he astelivat avaran tilan perälle, jossa oli pöytä, ja pöydällä paloi kynttilä ja siinä oli risti. He olivat tulleet kirkkoon. Pöytä oli alttari. Siihen, alttarin luo poika jätti laukun. He katselivat ympärilleen ja kiertelivät kirkossa. Äkkiä heidän edessään oli köysi, joka riippui katosta. Köyden päässä oli solmu. Poika tarttui köyteen ja kiipesi vähän matkaa. Taustalla soi kirkonkello. Tyttö työnsi poikaa, jolloin tämä alkoi keinua. Tyttö antoi vauhtia ja poika keinui. Kirkonkellot alkoivat soida keinumisen tahdissa. Ja poika ja tyttö alkoivat nauraa, kevyttä, iloista, vapautunutta naurua. Poika laskeutui alas ja he lähtivät ovesta ulos. He jatkoivat matkaansa, ja kulkivat kevyesti, nauraen ja toisiaan tönien. Laukku jäi kirkkoon.

Tämäkin kirkko ja tämä jumalanpalvelus ovat täsmälleen samaa tarkoitusta varten. Elämän taakkojen jättämistä varten, mitä ne itse kullakin ovatkaan. Tämä on pysähdyspaikka tien varrella, ei sitä varten, että saisimme voimia täyttää tien vaatimuksia ja suorituksia, vaan sitä varten, että voisimme jättää elämän painot, ja lähteä kevyesti ja rohkeasti tästä eteenpäin.

Sellainen on Kristuksen tie. Se on armollinen tie ja kevyen matkatavaran tie.

Rukous: Jeesus Kristus. Sinä sanoit olevasi tie. Ole meidän kanssamme meidän tiellämme ja ota taakkamme kantaaksemme. Anna meille elämänilo ja rohkeus. Aamen.