19.8.2009, Pori

Saarna Sotaveteraanien seutukunnallisena kirkkopyhänä
Keski-Porin kirkko

Matt. 11:20-24

Sitten Jeesus alkoi soimata niitä kaupunkeja, joissa hän oli useimmat voimatekonsa tehnyt, siitä etteivät ne olleet tehneet parannusta:
”Voi sinua, Korasin! Voi sinua, Betsaida! Jos teidän kaduillanne tehdyt voimateot olisi tehty Tyroksessa tai Sidonissa, niiden asukkaat olisivat jo aikoja sitten verhoutuneet säkkiin ja tuhkaan ja kääntyneet. Minä sanon teille: Tyros ja Sidon pääsevät tuomiopäivänä vähemmällä kuin te.”
”Entä sinä, Kapernaum, korotetaanko sinut muka taivaaseen? Alas sinut syöstään, alas tuonelaan saakka! Jos sinun kaduillasi tehdyt voimateot olisi tehty Sodomassa, se olisi pystyssä vielä tänäkin päivänä. Minä sanon: Sodoman maa pääsee tuomiopäivänä vähemmällä kuin sinä.”

Matteus tuo esiin Jeesuksesta poikkeuksellisen puolen. Tekstissä on pettynyt, tuskastunut Jeesus. Hän on pettynyt siihen, miten Korasinissa, Betsaidassa ja Kapernaumissa on otettu hänet vastaan ja häneen suhtauduttu. Ne olivat hänelle tuttuja kaupunkeja, Genesaretin järven rannan pikkukaupunkeja. Niissä hän enimmäkseen oli toiminut ja vaikuttanut. Nasaretkaan ei ollut kaukana. Se oli Jeesuksen omaa aluetta, omia ihmisiä. Lapsuudestaan ja nuoruudestaan lähtien hän oli elänyt sillä seudulla, kasvanut siihen elämään jota alueen köyhät kalastajat, kauppiaat ja maatyöläiset elivät.

Niinpä kun Jeesus purkaa pettymystään näihin kaupunkeihin, hänen sävyssään on yhtaikaa ärtynyttä, katkeraa moitetta ja sellaista myötätuntoa, joka kertoo kiintymyksestä ja välittämisestä. Hän sanoo niin kuin perheenjäsenelle tai elämänsä sotkeneelle ystävälle: voi sinua.

Ei ole mitään sellaista syytä, että olisi perusteltua ajatella noitten kaupunkien ihmisiä sen kummallisemmaksi väeksi kuin muualla. He olivat tavallisia ihmisiä, niin kuin me täällä, porilaiset, harjavaltalaiset, ulvilalaiset, mistä kaikkialta olettekin tulleet.

Voi olla, että Jeesus halusi pysähdyttää nuo arkensa keskellä elävät ihmiset, saada heidät ihmiset katsomaan elämäänsä uudessa valossa. Sellaisia tilanteita elämässä tulee luonnostaan joskus. Sairauden tai menetyksen tai kuoleman kohdatessa. Tavallinen arki katkeaa, joutuu kysymään, mitä oma elämä on ollut ja mitä se on nyt. Mikä siinä on tärkeää ja vähemmän tärkeää, mikä oma paikka maailmassa oikein on.
Jokainen jumalanpalvelus on sellainen pysähtymisen paikka, tai mahdollisuus siihen. Tämäkin.

Oman elämänsä kanssa kukin on tänne tullut, Kristuksen eteen. Tässä ovat kaikki vuodet ja kaikki päivät mukana, kaikki se, mikä on tehnyt minusta sen mikä olen nyt.

Jokaisen elämä on oma, eikä sitä voi toinen tuntea. Ei toinen voi tietää, millaista on ollut elää juuri sinä ihmisenä. Mutta silti kenenkään ei ole erillinen ja yksityinen. Se on muodostunut suhteessa toisiin ihmisiin, toiset ovat jättäneet jälkiä, jotka ovat muokanneet ja vaikuttaneet siihen, millaista on ollut elää ja millaista on nyt. Ja itse on jättänyt jälkiä toisiin. Sillä tavalla elämä on aina yhteistä elämää. Ja on yhteisiä vaiheita, yhteistä kokemusta, niin kuin teillä sotavuodet. Ne ovat merkinneet sillä tavoin yhteistä kokemusta, että vielä juuri se tausta saa teidät tulemaan yhteen. Silti niitten vuosien ja niitten kokemusten painoarvo ja merkitys omassa elämässä voi olla hyvinkin erilainen kuin toisella.
Omia päiviään kantaa mukanaan; ne ovat tehneet tällaisen ihmisen. Niiden kanssa olemme nyt yhdessä Kristuksen edessä. Kun elämäänsä katsoo, kokemus voi olla hyvin erilainen. Jollakulla päälimmäsenä on kiitollisuus: elämä on antanut paljon. Se ei tarkoita, että se olisi kulkenut niin kuin itse oli suunnitellut, tuskin yksikään elämä menee niin, eikä yksikään elämä ole kivutonta tai vailla vaivoja. Omanlaisiaan taakkoja kukin kantaa.
On suuri asia, jos elämästään voi olla kiitollinen tai jos kiitosta on enemmän kuin pettymystä. Sellaisen keskellä voi kasvaa myönteinen, valoisa usko.
Aina niin ei ole. Joskus vuodet ja elämänkohtalot kasvattavat katkeruutta ja pettymystä. Elämältä ehkä odotti enemmän tai toisenlaista, ehkä jäi jotain tärkeää vaille, on ehkä niin syviä haavoja, joita ei voi unohtaa tai jättää. Sellainen on raskas taakka.
Silloin voi olla että Jeesuksen puheessa kuulee ensi sijassa tuomion ja syytöksen. Jos niin on, toivoisi, että voisi kuulla myös muuta: Jeesuksen, joka itse on pettynyt ja tuskastunut ja katkera, joka tietää, mitä se on. Hän tunnistaa katkeruuden ja elämänpettymyksen ja sanoo: voi, sinua, ei syyttäen vaan myötätuntoisesti.
Tässä me olemme Kristuksen edessä yhdessä, kukin oman elämänsä ja elämänasenteensa kanssa, sellaisina kuin voimme ja osaamme. Sanomme yhdessä ja kukin oman elämänsä puolesta: herra armahda.

Meillä on myös yhteinen usko; sen takia olemme juuri jumalanpalveluksessa. Oma usko ei ole niin tärkeää; ei tarvitse kysyä, löytyykö sisimmästä jokin uskon häivähdys; elämän kokemukset voivat hyvin peittää sen. Meillä on yhteinen usko, kirkon usko, johon voimme liittyä, juuri sellaisen elämän keskeltä jollaisen kanssa olemme tänne tulleet. Sen uskon tunnustamme yhtymällä uskontunnustukseen.