16.8.2009, Kaarina

Saarna Kuusiston kirkossa
Kaarinan piispanpäivät

11. sunn helluntaista Maat 11: 20-24

Voi sinua, Korasin. Voi sinua, Betsaida. Jeesuksen tuskastunut moite kovuudesta kohdistuu kokonaisiin kaupunkeihin, ei yksittäisiin ihmisiin. Teksti houkuttelee kuvittelemaan, miten kovasydämisiä mahtoivat olla ihmiset Korasinissa, Betsaidassa tai Kapernaumissa, millaista mahtoi elämänmeno oikein olla. Sitä teksti ei kuitenkaan kerro. Kyseessä oli muutama pieni naapurikaupunki Genesaretin järven rantamilla, todennäköisesti tavallisia ihmisiä, köyhiä kalastajia ja kauppiaita, elämä tuskin poikkesi muista alueen kaupungeista.

Vastaavalla tavalla nyt puhe voisi kuulua: voi sinua Kaarina, voi sinua, Paimio. Se ei tarkoittaisi, että ihmiset näillä paikkakunnilla ovat ratkaisevasti erilaisia kuin vaikkapa Liedossa ja Turussa. Sen sijaan Jeesuksen ankara moite tuolloin ja nyt kääntää huomion siihen, että olennaista ei ole vain yksittäisen ihmisten elämä, vaan yhteinen elämä.

Se ei ohjaa katsomaan, millaista on minun elämäni, vaan millaista on meidän elämämme. Siis millaista elämä on täällä, miten ihmisiä kohdellaan, millainen elämäntapa vallitsee: välitetäänkö ensi sijassa itsestä ja omasta selviytymisestä vai yhteisestä hyvinvoinnista. On kysymys sekä siitä, miten yhteistä vastuuta kannetaan päätöksenteon kautta sekä siitä, millaista on arkinen elämä, miten sitä on tapa elää. Erityisesti voi kysyä, millaista omalla paikkakunnalla on elää arkojen, sivuun joutuneitten, itsetuntonsa menettäneitten, häpeävien, masentuneitten, poikkeavien ja sosiaalisesti kömpelöitten, siis niiden, jotka eivät ole aktiivisia ja toimivia ja ulospäinsuuntautuneita. Siinä kysytään, miten tosissaan Kristus on otettu, miten kristillisyys täällä toteutuu ja näkyy.

Voi silti olla, että huomion ohjaaminen kaupunkiin tai paikkakuntaan ei tämän hetken elämässä toimi samalla tavalla kuin se toimi Jeesuksen ajan pienissä kaupungeissa tai vielä 150 vuotta sitten suomalaisella maaseudulla. Ihmiset ymmärsivät itsensä osana sellaista kokonaisuutta, joka koostui lähellä asuvista ihmisistä ja niihin, joihin yhteys rakentui henkilökohtaisen kanssakäymisen kautta. Kun siinä maailmassa sanottiin: voi sinua, Korasin, tai Paimio, ihmisille oli selvää, että nyt tarkoitetaan meitä yhdessä, ei joitakin kaupungin virkamiehiä tai poliitikkoja.

Nyt monet asuvat paikkakunnalla vain hetken, olennaiset siteet rakentuvat muuta kautta kuin asuinpaikan perusteella. Se kokonaisuus, jonka osana ihminen ymmärtää itsensä, on laajempi. Se on kansallinen kokonaisuus, me suomalaiset – silloin kyse ei ole enää yhteisöstä, jonka jäseniin olisi henkilökohtaisessa vuorovaikutuksessa, vaan jotain, jonka osana vain on oppinut ajattelemaan itseään. Tällä hetkellä ihmisen orientoiduttava vielä suuremman kokonaisuuden osana, koko globaalin maailman.

Se merkitsee vastuun laajenemista. Se mitä tapahtuu ihmisille tällä maapallolla, koskee meitä. Ilmastokriisin, ruokakriisin tai talouskriisin osalta ei ole kyse siitä, miten miten me, Suomi ja suomalaiset, tai suuri länsimainen keskiluokka, pärjäämme ja suojelemme itsemme kriisien seurauksilta. Olennaista on se, mitä tapahtuu kaikkein köyhimmille, mitä tapahtuu siellä, missä kansainväliseen talouskilpailuun ei ole edellytyksiä osallistua. Globalisaatio merkitsee vastuun laajenemista. On kyse meistä. Jeesuksen puhe voisi kuulua: Voi sinua, Suomi, voi sinua, Eurooppa, voi sinua maailma. Jälleen on kysymys siitä, miten tosissaan Kristus on otettu.

Mitä suurempi on kokonaisuus, jonka osana ihmisen on yritettävä itsensä nähdä, sitä yksinäisempi ihminen on. Mitä enemmän yhteistä elämää, sitä, mihin ”me” viittaa nähdään talouskilpailun ja siinä pärjäämisen kautta, niin kuin kilpailukyky-yhteiskunnassa tällä hetkellä tapahtuu, sitä ohuemmiksi käyvät inhimilliset siteet. Olennaiset suhteet elämässä näkyvät markkinasuhteina, joita säätelee hyöty ja pärjääminen.

Mitä enemmän näin on, sitä enemmän yksittäinen ihminen on oman onnensa seppä, ja omassa varassaan, oman elämänsä traaginen, yksinäinen sankari. Raskainta ei ehkä sittenkään ole se, että menettää jotain, oli kyse terveydestä, työpaikasta, elintasosta tai elämästä – ne ovat kovia paikkoja. Raskainta on jäädä yksin ja joutua kantamaan kaikki omassa varassaan..

Juuri tällaisen ihmiset erilleen ja yksin jättävän elämän keskellä Jeesuksen kovalta kuulostava tuskastunut huudahdus kokonaisille kaupungeille on erityisen ajankohtainen. Se on ajankohtainen siksi, että Jeesus näin näyttää, että yksikään ihminen ei ole erillinen eikä kysymys ole vain minun pärjäämisestäni, minun pelastuksestani, minun selviytymisestäni. Jumala ei ole tarkoittanut ihmistä yksin; juuri yksinäisyyden kauhistuttavuuden takia Jumala loi toisen ihmisen.

Jeesuksen puhe ohjaa katsomaan omaa elämää osana muitten elämää. Ei yksin vastuun ja velvollisuuksien takia vaan siksi, että ihminen tarvitsee sitä ollakseen ihminen. Yksikään ei ole minä muutoin kuin suhteessa toisiin ihmisiin; inhimillisissä suhteissa ihminen kasvaa ja muovautuu omaksi itsekseen, kokee elämänsä suurimmat kivut ja ilot. Kyse ei ole vain asuinpaikoista tai kaupungeista tai kansakunnista, siteet rakentuvat nyt monin eri tavoin. Mutta tärkeää on sen tunnistaminen, keitä ovat oman elämän ihmiset, ne ihmiset, joitten kanssa voisi jollain, vaikka hapuilevalla tavalla sanoa: me, ja kokea että elämä on yhteinen.

Monessa asiassa ihminen on ja joutuu olemaan yksin. Jeesuksen viesti on yksikertaisesti se, että ihmisen ei tarvitse kantaa elämänsä koko painoa omilla hartioillaan. Se on vapauttava ja pelastava sanoma, erillisyydestä ja yksinäisyydestä yhteyteen, ihmisten ja Jumalan yhteyteen. Siksi ja sen merkkinä hän jätti seurakunnan, kirkon, ei yksittäisiä seuraajia.

Ihmisen ei tarvitse tukeutua omaan yksityiseen uskoon, jonka joko löytää sisimmästään tai ei löydä, vaihdellen, vaan saa liittyä kirkon yhteiseen uskoon. Se on meidän uskomme, rakentuipa elämämme muutoin millaisissa yhteyksissä hyvänsä. Siihen me nyt yhdymme, yhteiseen uskontunnustukseen, joka juuri tällaisena yhdessä luettuna julistaa elämän yhteisyyttä ja uskon yhteisyyttä.