16.4.2009, Turku

2. sunnuntai helluntaista
pappisvihkimys

Matt 16.24-27

Papin tehtävää on vanhastaan kuvattu puhumalla sielunpaimenesta. Siis ei vain yleisesti paimenesta vaan sielunpaimenesta.

Se ei tarkoita, että ihminen olisi jollain tavalla jaettu eri lohkoihin ja papin tehtävä koskisi vain osaa ihmisestä. Ihminen on kokonaisuus. Sielu ei ole niin kuin Pentti Haanpää määritteli, mikään erillinen osa tai kapine, joka asustaa väliaikaisesti ihmisen lihojen ja luiden välissä. Puhumalla sielusta viitataan johonkin sellaiseen, joka on ihmisen kaikkein syvintä olemusta, oman itsen aivan ydintä ja sisintä.

Muistan vuosien takaa toimittajan, jonka kanssa olin keskustellut laajasti ihmisen elämään, kirkkoon, yhteiskuntaan ja kulttuuriin liittyvistä asioista, sellaisista jotka häntä toimittajana ja julkisuutta kiinnostivat. Lopulta hän sanoi vähän arasti: - Te papit voisitte olla rohkeammin kiinnostuneita siitä, mitä ihmisen sielulle kuuluu. Hän oli oikeassa. Hän ei tarkoittanut, että pitäisi olla kiinnostunut ihmisen uskonnollisuudesta tai maailmankatsomuksesta tai mitä tämä ajattelee kirkosta, vaan mitä ihmiselle oikeastaan syvimmältään kuuluu ja millaista tämän sisimmässä on. Miten sielu voi?

Saattaa olla, että juuri sen kaltaiselle kysymykselle on tämän hetken yhteiskunnassa sekä erityistä tarvetta että kovin vähän tilaa. Ihmistä katsotaan ensi sijassa markkinaideologian hallitseman talouden ja kulutuksen kautta. Niiden ehdoilla määritellään sitä, mikä on merkityksellistä ja vähemmän merkityksellistä. Se merkitsee koko elämän rakentumista markkinasuhteitten kautta. Päälimmäiseksi nousee se, mitä ihminen on ulospäin, miltä näyttää ja mitkä ovat hänen saavutuksensa. Niitten avulla on yritettävä löytää paikkansa työmarkkinoilla tai sosiaalisilla markkinoilla. Juuri nyt, talouskriisin varjossa, pelin kovuus ja armottomuus näkyvät. Seurakuntien diakoniatyöntekijöitten kertomukset ovat karuja ja ankaria. Taloudellisen kilpailukyvyn muodostaessa yhteiskunnallisen elämän suuntaavan arvon, on hätkähdyttävää ja ravistelevaa lukea Jeesuksen tiukat ja selkeät sanat: Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa? Millä ihminen voi ostaa sielunsa takaisin?

Jeesus kiinnittää huomion ihmisenä elämisen ytimeen, sieluun. Hänen pappinsa tehtävä on olla juuri sielun paimen, korostaa ja muistuttaa siitä, että olennaisin elämässä ei ole ostettavissa, myytävissä tai muokattavissa markkinoille kelpaavaksi tuotteeksi. Ihmistä ei tule katsoa talouden tai kulutuksen kautta. Kun sielun paimen on monin tavoin kovan ja sieluttoman ympäristön keskellä kiinnostunut siitä, mitä tämän keskellä ihmisen sielulle kuuluu, miten ihminen syvimmältään voi, hän niin tehdessään, olennaisimmassa tehtävässään asettaa kyseenalaiseksi yhteiskunnan dominoivat arvot.

Mutta kysymys, miten sielu voi, ei ole vain yleinen kysymys, vaan aina hyvin henkilökohtainen. Miten minun sieluni voi, mitä sinne kuuluu?

Sielu asuu syvällä ihmisessä. Voi olla, että kun sisimpäänsä, sieluunsa katsoo, sillä kohtaa, aivan keskellä, on aika tyhjää ja autiota, tai sielu on peittynyt toimeentulon huolien, ihmissuhteitten repaleisuuden tai työn paineiden ja väsymyksen alle. Voi olla, että sielu on haavoilla monenlaisista pettymyksistä ja kaltoin kohtelusta. Tai kätkeytynyt ja peloissaan.

Sielun paimenkaan ei voi toisen sisimpään tunkeutua eikä noin vain mennä, eikä tavoittaa sitä, mitä ihminen itsekään ei aina tavoita. Mutta jo se on paljon, että on joku, joka on kiinnostunut siitä, mitä ihmisen sisimmälle, aivan keskelle ihmistä kuuluu kaiken arkisen selviytymisen keskellä. Millaista on elää juuri tuona ihmisenä juuri nyt.

Sielun paimenen tehtävä ei ole mitata kenenkään sielun tilaa, eikä tunkeutua toisen sieluun, vaan antaa sielulle tilaa, antaa ihmiselle tilaa tunnistaa oman elämänsä kaikkein sisintä. Antaa tilaa myös sielun haavoille ja särkyneisyydelle ja niille paineille ja puristuksille, joitten alla ihmisen sielu tuskailee. Jotta sielu ei joutuisi hukkaan, jotta ihminen ei kadottaisi sieluaan ja sisintä itseään. Siinä tarvitaan paljon herkkyyttä ja paljon halua oppia.

Tarvitaan myös paljon hiljaisuutta, pysähtymistä ja levollista tilaa. Kirkko on sitä varten, ja jumalanpalvelus, sielun lepoa varten, ei vaatimuksia ja sielun ahdistamista varten, vaan sielun pelastumista varten, jotta sielu ei hukkuisi ja tukahtuisi.

Papin oma sielu ei ole sen ehjempi tai vahvempi kuin ihmisellä on. Kun te nyt vihittävät lähdette sielun paimenen virkaan, on tärkeää, että kysytte välillä myös itseltänne, mitä mahtaa minun sielulleni kuulua. Tarvitsette omaa hiljaisuutta ja omaa pysähtymistä, ja syvää lepoa. Se täytyy tehdä tietoisesti, sillä monenlaisten odotusten ja tehtävien keskellä voi käydä niin, että sielu ei pysy mukana, se tukahtuu ja näivettyy. Tarvitsette myös – tekin – niitäihmisiä, jotka ovat kiinnostuneita siitä, miten te oikeastaan syvimmältänne elämässä jaksatte, miten sielunne voi. Toivon, että teillä on sellaisia ihmisiä, pitäkää huolta heistä.

Ihmiselle voi myös käydä niin että sielu murenee tavoittamattomiin, että omaa sisintä itseään ei enää löydä. Se voi tapahtua masennuksen, sairauden, työpaineiden tai mielen hajoamisen kautta. Joskus elämä vain kovettaa niin.

Kristus toteaa, että sielunsa voi menettää, eikä sitä voi ostaa miltään markkinoilta. Mutta hän myös kohdistaa huomionsa juuri siihen, ihmisen varsinaiseen olemukseen, ihmisen sisimpään. Kirkko elää siitä luottamuksesta, että hän näkee ja tunnistaa myös sen, mitä ihminen ei itse tunnista ja minkä ihminen itse on menettänyt. Se on turvallinen, vapauttava tieto. Itse ei viime kädessä voi sieluaan pelastaa, mutta voi rukoilla:

Kristus, ole minun kanssani, pelasta minut, pelasta minun sieluni, älä irrota minusta. Pelasta sieluni kaikista niistä kadotuksista, joihin se voi joutua. Aamen.