1.3.2009, Turku

Saarna pappisvihkimyksessä Turun tuomiokirkossa
1. paastonajan sunnuntai

Mark 1:12-13.

”Henki ajoi Jeesuksen autiomaahan. Neljäkymmentä päivää hän oli autiomaassa Saatanan kiusattavana. Hän eli villieläinten joukossa, ja enkelit pitivät hänestä huolta.”

Ennen julkisen toimintansa alkua Jeesus oli autiomaassa neljäkymmentä päivää. Kyse oli tehtävään valmistautumisesta. Hän tarvitsi vetäytymistä erilleen niin kuin ihminen joskus tarvitsee. On voitava olla rauhassa, selkiytettävä omaa sisintään, käytävä omat sisäiset kamppailut, jotta ymmärtäisi, mitä omalle elämälle on tapahtumassa, etenkin kun elämässä on edessä jokin taitekohta. Joku vetäytyy luontoon, joku tekee pitkiä kävelylenkkejä, joku viipyy kirkossa, joku keskustelee ystävän kanssa. Tärkeää on, että voi saada arkisen hyörinän ja elämän monenlaisten vaatimusten keskellä tilaa omille ajatuksilleen ja tunteilleen. Tämän hetken kulttuuri varsin kiihkeässä rytmissään ja jatkuvassa viriketulvassaan ei tahdo jättää siihen tilaa. Se on erikseen järjestettävä.

Pienessä mittakaavassa samasta on ollut kyse näiden papiksi vihittävien osalta. Kuluneen viikon lopun he ovat olleet Säkylässä valmistautumassa tähän pappisvihkimykseen, kysyneet yhdessä kokeneempien ohjaajien kanssa, mitä tämä oikeastaan merkitsee. Kyse on elämän taitteesta, joka koskee koko ihmistä.

Jeesus vetäytyy autiomaahan kokonaan yksin. Hän on yksin niin kuin ihminen viime kädessä on yksin elämänsä kanssa. Toisen ihmisen rinnalla voi olla, ja on suuri asia, jos on joku vierellä, jonka kanssa elämää jakaa, mutta kokonaan toisen ihmisen elämää ei voi toinen elää, eikä tuntea toisen ihmisen tunteita, ei nähdä toisen ihmisen silmin. Kukaan ei voi loppuun asti tietää, mitä on elää ihmisenä juuri minuna, juuri sen persoonan ja juuri niiden kokemusten ja elämänhistorian kanssa, jota kantaa itsessään. Vain ihminen itse ja Jumala tietävät sen.

On tärkeää, että ihmisellä on tilaa olla omana itsenään ja kohdata elämää niin kuin se on juuri hänelle mahdollista. Pappi kuuntelee paljon elämäntarinoita. Tekin, nyt vihittävät tulette kuuntelemaan. Mutta toisen ihmisen elämä on aina enemmän kuin näette tai ymmärrätte. Ette voi tietää toisen elämää hänen puolestaan. Sitä tulee kunnioittaa, ihmisen omaa tilaa ja ainutkertaisuutta. Se mitä toinen sisimmässään on, on jotain sellaista, jonka kanssa hän on lopulta yksin Jumalan edessä. Vain hän.

Niin tässäkin. Papiksi vihittävät ovat samassa tilanteessa, heidän vihitään samaan virkaan. Tämän tapahtuman merkitys kirkolle ja papille voidaan kuvata tai selittää. Mutta kukin heistä sisäisessä maailmassaan, osana omaa elämänhistoriaansa ja persoonaansa näkee ja kokee tämän erillisellä, ainutlaatuisella tavalla. Omassa sisimmässään, oman sielunsa kanssa he ovat tässä yksin Jumalan edessä. Niin on hyvä.

Työssä pappi tulee kohtaamaan monenlaisia odotuksia, ristiriitaisiakin. Ja pappi tulee kohtaamaan paljon inhimillistä elämää, välillä niin paljon ja niin monenlaista, että sitä ei jaksa tai ehdi tai osaa sulattaa. Oma sielu ei pysy mukana.

Siksi papille, niin kuin kenelle tahansa meistä jotka elämme virikkeiden kohtuuttoman tulvan keskellä, on tärkeää, että löytyy niitä tapoja, joilla voi hengittää rauhassa, tunnistaa sen, mitä omassa sisimmässä tapahtuu, miten oma sielu voi. Siitä tulee erikseen huolehtia, jotta ei kadota itseään ja sieluaan.

Jeesus vetäytyi autiomaahan. Siellä hän oli yksin. Mutta ei vain yksin, vaan siellä hän myös kulki halki yksinäisyyden autiomaan. Hän koki niitä kauhuja, joita ihmisen yksinäisyyteen voi sisältyä. Hän koki sisäiset ristiriidat ja kamppailut.

Siinä ei ollut kyse vain seesteisestä ja selkiyttävästä etäisyydenotosta. Siinä oli kyse sellaisesta yksinäisyydestä, jossa elämän tuhovoimat käyvät musertavina ihmisen kimppuun. Sellaisen yksinäisyyden useimmat meistä tuntevat jotenkin, toinen raskaammin ja musertavasti, toinen ohimenevästi. Se on yksin jäämisen kokemusta, tärkeitten ihmissuhteitten särkymistä tai etääntymistä, kokemusta siitä, millaista on kantaa yksin elämänsä painoa eikä ole ketään, jonka kanssa sitä jakaisi. Mitä kaikkea häpeää, pelkoa, syyllisyyttä, hylätyksi joutumista se sisältääkin.

Siinä on kyse ihmisen osaan kuuluvasta traagisesta kohtalosta. Kun Jumala oli luonut ihmisen, ensimmäinen, minkä hän luomastaan havaitsi oli yksinäisyys. ”Ei ole ihmisen hyvä olla yksinään”, hän sanoi.

On ilmeistä, että yhteiskunnassa ja kulttuurissa tällä hetkellä on piirteitä, jotka vahvistavat tätä yksinäisyyttä. Sellainen on selkeästi talouden ja markkinoiden kautta ohjautuva ihmisihanne, jossa ihanteena nähdään vahva yksilö, oman elämänsä sankari, , joka kilpailussa raivaa itselleen paikan. Kaikki eivät ole vahvoja, eikä kukaan aina, kilpailussa ei vain voiteta vaan myös hävitään. Kun ihminen nähdään oman onnensa seppänä, ihminen jää oman onnensa nojaan ja yksin. Tämän ihanteen seuraukset ovat ihmisen kannalta tuhoisat.

Kun Jumala näki, mitä on, kun ihminen jää yksin, hän loi toisen ihmisen. Se oli Jumalan ensimmäinen pelastava teko. Olennaista ei ollut sukupuoli, oliko kyseessä mies vai nainen, olennaista oli, että Jumala halusi murtaa ihmisen perusyksinäisyyden.

Autiomaassa Jeesus eli läpi ihmisyyteen kuuluvan perusyksinäisyyden, hän kohtasi yksinäisen autiomaan mustimmat hetket. Hän ei jäänyt sinne. Hänen paikkansa oli ihmisten keskellä, ei voittoisana sankarina, vaan murtumassa ihmisten puolesta, ja murtamassa kaikkia niitä tuhovoimia, jotka särkevät yhteyttä ja jättävät ihmisen yksin ja erilleen elämässä ja kuolemassa. Siinä jatkui ja täyttyi Jumalan pelastava teko.

Hänen seuraajinaan meidät, kirkkona ja yksittäisinä kristittyinä, myös pappeina, on kutsuttu samaan: taistelemaan kaikkia niitä elämän tuhovoimia vastaan, jotka jättävät ihmisen yksin ja erilleen.

Siksi olemme tässä yhdessä, seurakuntana, erillisinä ihmisinä, kukin viime kädessä yksin Jumalan edessä kukin oman elämänsä kanssa, mutta myös ja ennen muuta yhdessä. Toisillemme meidät on annettu. Yksinäisyyden ja erillisyyden murtaminen on vaivalloista, yhä uudelleen särkyvää, haparoivaa, mutta siihen meidät on kutsuttu. Että kenenkään elämä, tässä yhteiskunnassa ja itse kunkin lähellä, ei olisi autiomaa. Herra armahda meitä, ole meidän kanssamme. Aamen