9.3.2008, Pori

Pori 450-vuotisjuhlajumalanpalvelus, Keski-Porin kirkko
Marianpäivä

LK 1:39-45

Maria lähti toiseen kaupunkiin Elisabetin luo. Sen ymmärtää hyvin. Niin on ollut maailman sivu, täällä näilläkin seuduilla. Ihmiset ovat hakeneet turvaa toisistaan, kun on tullut vastaan sellaista, mitä ei käsitä eikä yksin osaa. Toisten naisten kanssa naiset ovat raskautensa puhuneet, toisten kanssa ihmetelleet ja kertoneet mitä itsessä sisällä tapahtuu. Toistensa kanssa he ovat pelkonsa ja ilonsa jakaneet, ja kaiken sen, mitä ihmisellä voi mielessä liikkua, kun tapahtuu se, mikä on ehkä suurinta elämässä, uuden elämän syntyminen. On sitä toki puhuttu miestenkin kanssa, ja viime aikoina onneksi enemmän, mutta kaiketi eri lailla.

Ne ihmiset, joihin luonnostaan turvautuu, ovat kullakin omia ihmisiä, miehiä tai naisia. Sellaisia jokainen tarvitsee, sellaisia ihmisiä, joihin voi luottaa. Marialle Elisabet oli sellainen. Marian piti lähteä sitä varten toiseen kaupunkiin. Siinä suhteessa Maria oli niin kuin täälläkin monet nyt. Lähimmät sukulaiset ja ystävät, ne jotka ovat kaikkein tärkeimpiä, ovat jossain muulla, toisessa kaupungissa tai jopa toisessa maassa. Ehkä itse on tullut Poriin muualta, ja omat ihmiset ovat jääneet matkojen taakse. Kun talouselämän tarpeet heittelevät ihmisiä paikasta toiseen, puhutaan työvoiman liikkuvuudesta. Ihmisistä siinä on kysymys, ihmisistä, jotka joutuvat sillä tavoin irti omista ihmisistään ja hakemaan taas uusia ihmisiä uudella paikkakunnalla, monta kertaa pitkään yksin ja orpona.

Jokaiselle on tärkeää, että on jossain, vaikka toisessa kaupungissa, sellaisia ihmisiä, joiden luo voi mennä, kun omassa elämässä syystä tai toisesta tulee tilanne, että yksin ei jaksa tai osaa. Hyvä jos niitä ihmisiä on täällä, lähellä. Niitä joihin voi luottaa ja joiden luo voi tarvittaessa mennä. On toki välttämätöntä, että yhteiskunnassa tietoisesti rakennetaan erilaisia tukiverkostoja ja monipuolisia hyvinvointipalveluja ja että ne tällä alueella parhaalla mahdollisella tavalla toimivat. Mutta ne eivät korvaa omia ihmisiä, eivät koskaan. Pahinta ihmiselle ei ole, että elämässä tapahtuu sellaista, mihin ei voi varautua ja mitä ei käsitä. Sellainen kuuluu elämään, vaikka se tekisi kipeääkin. Pahinta on, että jää sen keskellä kokonaan yksin.

Voi hyvin ajatella, että Elisabetillekin oli mieluista, kun sukulaistyttö Maria otti yhteyttä. Hänelläkin oli lapsi tulossa, eikä se ollut yksinkertaista. Hänellä oli ikää jo sen verran, että keskussairaalassa häntä olisi pidetty riskisynnyttäjänä. Takana olivat pitkät vuodet, kun lasta vain yrityksistä huolimatta tullut. Elisabet oli joutunut kestämään ihmisten katseita ja kyselyä ja vihjailuja. Hänen oli itsensä kanssa pitänyt tulla sinuiksi asian suhteen. Siihen oli ollut suostuttava ja nähtävä, että täyden elämän voi elää myös lapsettomana ja että oma osa on nyt sellainen.. Ja sitten yhtäkkiä olikin aivan toinen tilanne, lapsi tulossa. Siinä koko oma elämä oli ajateltava toisella tavalla. Omasta miehestä ei ollut sitä jakamaan. Hän oli heittäytynyt puhumattomaksi. Niin Luukas kertoo, että Sakarias oli mykkä koko odotusajan. Hyvä, että Maria tuli ja viipyi.

Ei Mariallakaan aivan helppo tilanne ollut. Lapsi oli tulossa, ja hän oli nuori tyttö, kihloissa vasta.. Ihme jos sitä ei Nasaretissa katsottu merkitsevästi: jaaha, että sillä tavalla, tyttö, häpeäisit vähän. Siinäkin oli oma elämä yhtäkkiä ajateltava kokonaan uudelleen: että mitä itselle oikein on tapahtumassa.

Monessa suhteessa siinä voisi olla porilaisia naisia miltä tahansa Porin 450 vuodesta. Yhtä lailla täällä on ollut ja on lapsettomuutensa kanssa kipuilevia ja lapsen tulon kanssa ymmällään olevia naisia ja nuoria tyttöjä, jotka ovat tulleet tahtomattaan ja liian aikaisin raskaaksi. Yhtä tärkeää täällä on ollut ja on, ettei silloin joudu jäämään yksin.

Täällä on ollut ja on myös sellaisia miehiä kuin Sakarias ja Joosef. Kyllähän se kaikki heitäkin koski, niin kuin lapsen tulo miestä koskee, ja syvältä. Ja niin kuin ei Sakarias puhunut, täälläkään eivät ole miehet osanneet sellaisesta puhua, kaikesta ilostaan ja pelostaan varsinkaan, eivät ainakaan torilla eivätkä selvin päin . Täälläkin miesten osa on ollut vetäytyä sivummalle vähän kuin Joosef, josta Luukas ei tässä yhteydessä juuri kerro. Hän on näyttämöltä syrjässä.

Elämän suurten asioitten, todella suurten niin kuin lapsen syntymä, edessä miesten osa on ollut usein elää mukana vaiti ja hiljaa, mutta kumminkin mukana. Niinkin voi olla, eikä sitä tarvitse hävetä. Suurista asioista naiset ovat ehkä helpommin puhuneet, niin kuin he ovat luontevammin uskosta ja Jumalastakin puhuneet, tai ainakin käyneet kirkossa, joku useammin joku harvemmin.

Isoon ääneen ja varmoin selityksin eivät naisetkaan ole elämän syvistä asioista puhuneet, mutta ensi sijassa heidän osansa on ollut vuosisadat opettaa lapsille iltarukous, ja se, ettei elämä ole lopulta ihmisen käsissä. Ehkä naiset, jotka ovat ruumiissaan tunteneet elämän kasvun, ovat herkemmin tajunneet, että ihme, annettu asia koko elämä on, ja sen edessä on oltava nöyrä. Sen ymmärtämisestä, olipa miehestä tai naisesta kysymys, on voinut tulla sellaista vahvuutta, jonka ei ihmisten edessä tarvitse nöyrtyä.

Niin oli Elisabetinkin kohdalla. Hän tiesi, tiesi koko ruumiillaan, sillä tavalla ettei sitä voinut epäillä, että nyt, nyt tässä olen Jumalan edessä. Lapsi hypähti hänen kohdussaan, kun Maria tuli ja tervehti.

Nuo kaksi naista olivat ihmeissään, kiitollisia ja hämmentyneitä. He tajusivat, että Jumala oli heidän elämäänsä oli tarttunut. Mutta loppuun asti he eivät sitä käsittäneet. Eivät he voineet käsittää, että se mitä heille oli tapahtumassa, koskisi koko ihmiskuntaa ja jopa ihmisiä täällä kaukana pohjoisessa vielä 2000 vuoden jälkeen. Mutta siinäkin oli ihmettelemistä, mitä heille itselleen tapahtui, siinä että Jumala sillä tavoin tuli heidän, tavallisten ihmisten elämään, että juuri heidän kaltaistensa keskellä on Jumalan toiminnan varsinainen paikka.

Siis itse asiassa tällaisten ihmisten kuin täällä. Näiden joitten mummut kävivät Seikussa ja tuffat Puuvillatehtaalla, joitten äidit hakivat hallista voita ja torilta kalaa ja isät huusivat Ässille Isomäessä ja jotka itse istuvat Eetunaukiolla kahvilla ja uittavat omia lapsiaan Kirjurissa ja poikkeavat kesällä jazzkadulla. Näiden jotka tarvitsevat toisia, niin kuin Maria ja Elisabet tarvitsivat toisiaan, kun elämän isot asiat tulevat kohdalle, ja muutenkin.

Mutta niin se vain oli. Kun Jumala tuli ihmiseksi, laskeutui keskelle luomaansa maailmaa, hän syntyi juuri tällaiseen elämään, meitä varten ja meidän takiamme. Sen tähden tänne on tämä kirkkokin rakennettu, ja edeltäjät ennen tätä, että Jumalan läsnäoloa voisi paremmin ymmärtää ja yhdessä ihmetellä ja oman elämänsä kanssa tulla tänne ja hakea ihmistä suurempaa turvaa, kun sitä tarvitsee.