8.6.2008, Turku

Pappisvihkimys Turun tuomiokirkossa

4.sunn. helluntaista Lk 15: 11-32


Jeesus kertoo tarinan, jota hän ei selitä, mutta josta kuulijat saattoivat löytää itsensä, tuolloin ja nyt. Se on kertomus kahdesta veljeksestä ja isästä. Kertomus veljeksistä on kertomus kahdesta elämästä, joihin molempiin sisältyy syvää pettymystä: elämä ei olekaan sitä, mitä kuvitteli.

Alkutilanne on valoisa. Molemmat veljekset saavat osansa.

Voi kuvitella, että siinä on paljon suunnitelmia ja haaveita, unelmia kenties ja vähän pelkoa ja epävarmuutta. Ehkä juuri tässä te, pappisvihkimykseen tänään osallistuviat, voitte tunnistaa jotain tuttua.

Veljesten mielessä on hyvin erilainen kuva omasta tiestään. Nuorempi haluaa löytää uutta ja omaa, kulkea kohti tuntematonta, uudistaa. Vanhempi haluaa jatkaa sitä mitä muut ovat tehneet ennen häntä. Hänelle se on tärkeää, hän on valmis ottamaan siitä vastuun.

Isä antaa perinnön molemmille, hän ei aseta toista toisen edelle. Hän näkee, että ihmisten tiet kulkevat eri tavoin. Molempia tarvitaan elämässä: rohkeaa uusiin maastoihin kulkijaa ja turvallista säilyttäjää. Kummankin laisia ihmisiä ja kummankin laisia pappeja kirkossa tarvitaan. Voi olla, että itsestään löytää piirteitä molemmista veljeksistä.

Tämän päivän tilanteessa on helppo ymmärtää nuoremman veljen ratkaisu. Nuorelle kuuluu kotoa lähteminen, omien siipien varaan asettuminen. Modernille ihmiselle kuuluu itsensä toteuttaminen ja riippumattomuus. On kuljettava omia teitä ja löydettävä oma paikka, selviydyttävä omassa varassaan ja oltava valmis koko ajan uudistumaan, sillä maailma muuttuu eikä vanhoja teitä kuljeta.

Jeesuksen kertomus näyttää tämän elämänmallin kääntöpuolen. Nuorempi veli ei päädykään olemaan maailmalla menestynyt, vahva ja ihailtu. Siinä ei ole riippumaton oman onnensa seppä, vaan murtunut ja traagisen yksinäinen ihminen. Toiveet ja unelmat ovat karisseet, jäljellä on vain kysymys: voinko tulla ihmisenä hyväksytyksi, kun en selviytynyt, en kyennyt elämään omassa varassani.

Tämän hetken nuoremmat veljet saattavat löytyä työssä loppuun uupuneista, työnsä menettäneistä, ihmissuhteissaan pettyneistä, mieleltään sairastuneista, alkoholin kanssa kamppailevista, sieltä missä samalla tavalla on tullut vastaan sisäinen kysymys: onko minusta vielä johonkin, vai olenko ihmisten joukossa syrjään viskattu hylkiö. Se on kipeä kysymys yhteiskunnassa, jossa ihmisen arvo mitataan tuottavuuden ja tehokkuuden mukaan.

Tai nuoremmat veljet saattavat löytyä sieltä, missä syystä tai toisesta on tullut vastaan sisäinen tuntu: elämäni ei yksinkertaisesti voi jatkua näin, tässä on pohjakosketus, enkä tiedä, miten tästä selviydyn.

Vanhemman veljen tie on toinen. Hän elää tavallista elämää, tekee työtä, arki toistuu samanlaisena, ei siinä ole mitään erityisen dramaattista, ei sellaista, joka pääsisi lehtien palstoille. Turvallista, tuttua, varovaista ja sovinnaista.

Jeesuksen kertomuksessa hänenkin tiensä on lopulta onneton. Siitä paljastuu hitaasti kasvanut katkeruus. Siinä on kateutta, ehkä katumusta siitä, että ei itse ole uskaltanut riittävästi, elämättä jääneiden mahdollisuuksien tuntua. Hänen kysymyksensä on kysymys siitä, onko hänenkin elämänsä arvokas, tavallisen näkymättömän puurtajan. Jos katsoo omaa elämäänsä ja on pettynyt ja katkera ja kokee, että ei ole saanut elämältä sitä mitä olisi kuulunut, se on painava ja iloton taakka, painavampi kuin menettämisen taakka.

Siitä saattaa kasvaa moraalista ylemmyytenä ja paheksuntaa toisia kohtaan, toisten arvostelua ja tuomitsemista.

Kertomus on kertomus kahdesta veljeksestä, mutta se on kertomus myös isästä. Isän hahmossa on Jumala, mutta myös Kristus itse kuulijoidensa keskellä silloin ja nyt.

Isä ei moiti kumpaakaan veljeksistä, eikä aseta heitä arvojärjestykseen. Hän ymmärtää molempien sisimmän kivun ja sen mitä kumpikin tarvitsee. Hän kohtaa kummankin erikseen.

Nuoremman veljen isä ottaa syliinsä. Siinä pojan ei tarvitse enää yrittää mitään. Kaiken uupumuksensa, kaiken häpeänsä, kaiken syyllisyytensä ja kaiken menettämisensä kanssa hän saa vain olla ja tietää, että hänet hyväksytään juuri sellaisena, ja otetaan vastaan.

Vanhemman veljen kanssa isä ottaa vastaan toisin. Hän kestää tämän katkeruuden, kateuden, vihan ja pettymyksen. Kärsivällisesti isä ohjaa näkemään, ei sitä, mitä toinen veli on ollut tai saanut, ei vertaamaan itseään muihin, vaan sitä, mitä hyvää hänellä itsellään elämässä on. Isä ohjaa näkemään tavallisen, arkisen elämän kauneuden ja mittaamattoman arvon.

Kumpikin veljeksistä, omista syistään, oli ajatteli, että isä ei lopulta minusta välitä ja että elämää hallitsee julma todellisuus, se, joka on kummallekin aiheuttanut pettymyksen. Jeesuksen kertomus osoittaa toisin: vaikka ihminen ei sitä tunnista, elämää viime kädessä hallitsee turvallinen ja rakastava Jumala.

Seurakunnan tehtävä, se, johon teidät uudet papit lähetetään, on tämän välittäminen. Teidän tehtävänne ei ole ihmisten elämän arviointi tai vertaaminen tai järjestykseen asettaminen. Teidän tehtävänne on nähdä, miten monin tavoin elämä toteutuu ja tunnistaa kunkin sisin kipu ja mitä tämä juuri sillä hetkellä tarvitsee.

Yhdelläkään elämällä ei ole takuuta siitä, että siinä kävisi hyvin. Ei papinkaan. Voi olla, että joudutte kulkemaan jommankumman veljen tietä, kokemaan miten omat voimat murenevat, tai miten arkinen, tavallinen työ hitaasti vie ilon elämästä. Tekin tulette tarvitsemaan ihmistä, joka ottaa vastaan kyselemättä ja tunnistaa kipunne ja taakkanne ja kulkee kärsivällisesti rinnalla. Tekin tulette tarvitsemaan Isää. Kun niin tapahtuu, tietää olevansa kotona.