30.3.2008, Kustavi

Piispantarkastuksen päätösmessu
1. sunnuntai pääsiäisestä

Joh 21.1-14

Johannes kertoo kalastajista Tiberiaanjärvellä. Kyseessä on hyvin inhimillinen kertomus. Siihen sisältyy myös kalajuttu, sellainen joita kalastajilla on tapana kertoa. Saalis on poikkeuksellisen suuri, kalat on laskettu jopa yksitellen, niitä on 153. Tällaiset asiat muistetaan ja kerrotaan edelleen, ne ovat jääneet jopa kertomuksen kirjalliseen tallentamiseen saakka.. Mutta se ei ole Johanneksen kertomuksessa olennaisinta, eivät kalat vaan ihmiset.

Heitä on seitsemän. He ovat miehiä täysissä voimissaan. He ovat kaikki niitä, jotka olivat laittaneet koko elämänsä Jeesuksen varaan, lähteneet seuraamaan häntä. Ja nyt he ovat tuuliajolla, pettyneitä, ymmällä, eivätkä tiedä mitä ajatella. Kun Jeesus surmattiin heidän nähtensä, koko elämä romahti, sen pohja putosi. He tunsivat tulleensa hylätyiksi.. Puheet ylösnousemuksesta ovat herättäneet aavistuksenomaisen, vaikka vielä epämääräisen toivon: entä jos kaikki ei olekaan lopussa.

Jos heiltä siinä hetkessä kysyisi, mistä tässä kaikessa oikein on kysymys, tuskin kukaan heistä osaisi vastata. Varmuus on karissut, tilalla on hajanainen mieli, heilahtelu toivon ja epätoivon välillä. Voi kuvitella, että he kertovat toisilleen kaikkea tapahtunutta, kertaavat sitä kerta toisensa jälkeen. Sillä tavalla he ehkä yrittävät sulattaa kaikkea ja tulla sinuiksi sen kanssa.

Siinä suhteessa he ovat kuin kuka tahansa, jonka elämästä pohja on pettänyt, ja kaikki se minkä on kuvitellut varmaksi ja selväksi, onkin odottamatta muuttunut ja romahtanut. Niin voi käydä sairauden tullessa, läheisen kuollessa, avioeron jälkeen, työpaikan mennessä. Äkkiä vain on avuton, eikä enää tiedä, mitä pitäisi ajatella, ei omasta eikä muiden elämästä. Tapahtunutta käy mielessään läpi uudestaan ja uudestaan, koska haluaisi ymmärtää, ja ehkä myös miettii, olisiko pitänyt tai voinut tehdä toisin.

Sellaisessa tilanteessa nuo seitsemän miestä ovat hakeutuneet yhteen. He eivät ole vetäytyneet kukin taholleen nuolemaan haavojaan. He hakevat turvaa toisistaan. Niin he vaistomaisesti noudattavat sitä ohjetta, jonka Jeesus on heille useaan otteeseen seuraajilleen antanut: että he olisivat yhtä, ymmärtäisivät olevansa toisiaan varten, eivätkä jättäisi toisiaan yksin.

Yhtä tärkeää se on nyt, tämän ajan kristityille, meille. Sen tähden seurakunta on olemassa, eikä ole vain yksittäisiä kristittyjä, sen tähden, että toisista pidettäisiin huolta. Seurakunta on sitä varten, ettei kenenkään tarvitsisi jäädä yksin. Erityisen tärkeää se on silloin, kun elämässä on vaikeita ja raskaita hetkiä, ja omat voimat eivät tahdo riittää. Mutta yhtä lailla toisia tarvitsee tavallisen elämisensä keskellä, jakamaan arkea ja elämän iloa ja toivoa.

Tällä hetkellä yhteiskunnassa korostetaan paljon ihmisen erillisyyttä ja itsenäisyyttä, sitä että kunkin on huolehdittava itsestään. Sen keskellä seurakunnan tehtävä on ylläpitää toisenlaista elämän mallia, sellaista, jossa ihmiset kuuluvat toistensa yhteyteen ja tarvitsevat toisiaan, eivätkä ole vain tai ensi sijassa toistensa kanssa kilpailevia yksilöitä. Seurakunta ei ole sitä varten, että elämässä menestyttäisiin ja kaikki olisi järjestyksessä, vaan sitä varten, että elämän epävarmuuden ja eksymisenkin keskellä jokainen jaksaisi eikä jäisi yksin.

Piispantarkastuksen aikana on puhuttu diakoniasta. Keskustelussa on noussut esiin, että siinä ei ole kysymys vain sellaisesta järjestyneestä toiminnasta, jossa jotkut ovat kohteita ja toiset toimijoita, vaan seurakunnan olemukseen ihmisten yhteisönä kuuluvasta piirteestä, siitä, että ihmiset kuuluvat yhteen ja pitävät toisistaan huolta.

Nuo seitsemän miestä ovat kalastajia. Hämmennyksensä ja epätietoisuutensa keskellä he lähtevät kalaan. Elämän on jatkuttava, arkiset asiat hoidettava. Juuri arkiset asiat kantavat sellaisten vaiheitten läpi, joissa suuremmat tarkoitusperät ja elämän kokonainen ymmärtäminen ovat haihtuneet näköpiiristä.

Kun aamu koittaa, Jeesus on rannalla. He eivät ole tienneet sitä, mutta siitä huolimatta Jeesus on siellä. He ovat luulleet olevansa hylättyjä, mutta eivät ole. Jeesuksen mukanaolo heidän elämässään tai meidän elämässämme ei ole siitä kiinni, jaksaako tai osaako hänet nähdä ja tunnistaa.

Kun miehet lopulta, raskaan yön jälkeen ymmärtävät, kenestä on kysymys, he reagoivat hyvin eri tavoin. He ovat erilaisia ihmisiä. Joku intoutuu eikä pysy nahoissaan, toiset ottavat rauhallisemmin ja pitivät veneestä ja verkoista huolta. Niin on nytkin: usko ilmenee kristityissä hyvin eri tavoin. Toinen tuo sen esiin, toiselle se on arkista elämää kantava tekijä.

Kun miehet saapuvat raskaan yön jälkeen rantaan, seuraa hieno kuvaus siitä, millä tavoin ylösnoussut Kristus on seurakuntansa keskellä ja ottaa ihmisen vastaan. Rannalla on hiilloksella paistumassa leipää ja kalaa. Kaikki on hyvin yksinkertaista ja tavallista. Ei mitään ylimaallista hohdetta, ei näkyjä, ei suuria selityksiä, ei uskonnollisia tulkintoja. Vain yksinkertainen ateria, yhteinen tuokio. Se on siihen hetkeen riittävästi. Juuri sitä väsyneet ihmiset tarvitsevat.

Jeesus ei tyrkytä eikä tunkeile. Hän ei pidä puheita ei todistele sitä kuka on, eikä vaadi ymmärtämään. Miehet saavat vain olla siinä kaiken väsymyksensä ja epätietoisuutensa kanssa, ilman mitään vaatimusta, ilman mitään painetta asettaa sisintään mihinkään erityiseen järjestykseen. Siinä on tilaa viipyä ja tietää, että on hyväksytty ja turvassa.

Sillä tavoin miehet kohtaavat armahtavan Kristuksen. Heidät armahdetaan, juuri niin uupuneina, juuri niin varmuutensa ja suuntansa kadottaneina ihmisinä kuin he sillä hetkellä ovat. Heidät hyväksytään elämään toivon ja epätoivon, uskon ja epäuskon välissä, ja juuri siksi tuo tuokio vahvistaa heidän uskoaan ja toivoaan, ja siitä kerrotaan eteenpäin, yhä vielä.

Merkille pantavaa on, että kukaan miehistä ei rohkene ottaa tilannetta puheeksi. He vaikenevat siitä, mitä heidän sisällään tapahtuu ja mikä on heille tärkeintä. He arastelevat niin kuin moni suomalainen arastelee. Uskon ja elämän herkimmistä asioista ei juuri puhuta, ne pidetään sisällä. Siinä rannalla, yhteisellä aterialla Jeesuksen kanssa on koolla hiljainen seurakunta, joka ei pidä uskostaan suurta ääntä.

Ateriassa on paljon samaa kuin siinä, joka on katettuna tuolla alttarilla. Sama ylösnoussut Kristus on siinä läsnä, ja hän ottaa ihmisen vastaan. Vaatimatta, antaen tilaa sille mitä ihmisen mielessä juuri nyt on, onpa se järjestyksessä tai ei, olipa ihminen syvältä väsynyt tai täynnä elämän tarmoa. Kristus itse on siinä ja antaa leivän ja viinin. Meidän elämäämme varten, että usko ja toivo hiljaa vahvistuisi meissä ja jaksaisimme pitää toisistamme huolta.