3.2.2008, Vammala

Vammalan piispantarkastuksen päätösmessu
Laskiainen

Joh 12:25-33

Johanneksen kertomana matka, joka alkaa laskiaisesta ja kulkee kohti pitkääperjantaita, on kertomusta yksinäisyydestä. Syvenevästä yksinäisyydestä.

Sillä tavoin se on myös kertomus ihmisen osasta. Monella tavoin ihminen on elämässään yksin. Sen yksinäisyyden keskelle Jeesus lähtee, kun lähtee kohti pitkääperjantaita ja pääsisäistä.

Yksinäisyys on tullut näkyviin myös tämän piispantarkastuksen aikana monin tavoin On puhuttu lasten ja nuorten yksinäisyydestä, joka on ennen muuta puutetta turvallisista aikuisista. Yhä useamman lapsen ja nuoren kokemus on, että on heitetty elämään kuin yölliseen metsään. Jos ei ole sitä aikuista, joka saattaa, sitä ei jaksa.

Yksinäisyydestä on puhuttu myös vanhusten osalta. Läheisten verkosto on harventunut tai särkynyt, eivätkä sitä kykene paikkaamaan muut paikkaamaan. Kokemus siitä, että on jäänyt sivuun, ja elämä kulkee kovalla vauhdilla muualla.

Näissä tilanteissa yksinäisyys on toisen ihmisen puutetta. Jokainen tarvitsee jotakuta; ei Jumala ole tarkoittanut ihmistä elämään erillään ja irrallaan, yksin omassa varassaan. Toki oman elämänsä kanssa on jokainen lopulta yksin: kukaan toinen ei tunne minun tunteitani, ei ajattele minun ajatuksiani, eikä kukaan voi tehdä minun elämäni ratkaisuja, ei elää minun puolestani. Mutta paljon on, jos on joku tai joitakin, jonka lähellä voi olla turvallisesti sen kanssa, mitä sisällään kantaa, ja raottaa sitä sen verran kuin haluaa, voi ja jaksaa.
Täällä on myös raottunut näkymä siihen, miten toisista halutaan kantaa vastuuta ja hakeudutaan toisten luo. Rakennetaan tietoisesti uudenlaisia yhteisöjä ja yhteyksiä ihmisten välille. Se on seurakuntana elämistä, sen kokemuksen välittämistä arkisen elämän yhteyksissä, ettei ketään ole jätetty vain omaan varaansa.

Jeesuksen yksinäisyys hänen tullessaan Jerusalemiin on toisenlaista. Ympärillä on ihmisiä, kokonainen väkijoukko. Mutta sen keskellä Jeesus pysähtyy. Hän pysähtyy katsomaan sisäänpäin, omaa elämäänsä. Väkijoukon keskellä hän käy läpi kysymyksiä, joita kukaan ei voi hänen kanssaan jakaa: mikä on minun tieni, tehtäväni ja kohtaloni. Mitä tarkoittaa se, mitä minulla on edessä.

Sellaista pysähtymistä itse kukin tarvitsee joskus. Pysähtymistä oman elämänsä kanssa: mikä tässä lopulta on tärkeää. On hyvä jos sellaiseen voi olla tilaa ja mahdollisuuksia. Joskus elämä pysäyttää niin väkisin, kysymättä. Äkillinen sairaus, perheen särkyminen, läheisen kuolema, mikä tahansa voi äkisti laittaa tilanteeseen, jossa aikaisempi elämä joutuu ravistelluksi ja on yhtäkkiä ymmällä elämänsä kanssa. Joskus tilanteeseen havahtua niin, että se hiipii vain vahvistuvana tunteena siitä, että elämän ei tulisi olla tällaista.

Sellaisessa tilanteessa Jeesus on. Johannes kertoo, että Jeesus on järkyttynyt. Hän ei ole järkyttynyt siitä, mitä näkee ulkopuolellaan, vaan jostain, mitä tajuaa omasta elämästään ja omasta kohtalostaan.

Sillä hetkellä ei näy varma, opetuslapsiaan ohjaava, ihmisiä opettava mestari, josta vastaansanomattomalla tavalla huokuu jumalallinen arvovalta.

Sillä hetkellä näkyy epävarma, sisäisesti ristiriitainen Jeesus. Hänen sisäinen maailmansa on järkkynyt. Hän joutuu katsomaan omaa tehtäväänsä, omaa elämäänsä uudella tavalla, on kuin hän havahtuisi kysymään: mikä on minun tieni, mitä minulla on edessäni. Mikään ei näytä itsestään selvältä.

Sellaisessa tilanteessa ihminen on lopulta yksin. Johannes kertoo, miten Jeesus ei tiennyt mitä sanoa. Hän ei löytänyt sanoja. Sisäinen maailma ei ollut – ei hänelläkään - sillä tavoin kirkas ja selkeä, että se olisi pukeutunut sanoiksi.

Ei kenenkään sisäinen maailma ole sellainen, läheskään aina, että olisi helppoa löytää sille, monesti sekavalle vyyhdille, sanoja. On hyvä jos on lähellä joku, jonka kanssa niitä sanoja voi etsiä, hapuillen ehkä, eikä toinen voi toiselle niitä antaa eikä tietää.

Siinä tilanteessa Jeesus kantoi epätietoisuutensa kokonaan yksin. Hän oli paljaana Jumalan edessä, niin kuin ihminen on. Siinä hänelle selviää, kirkastuu se, mikä on hänelle lopulta tärkeää, mikä on hänen tiensä. Ei turvallinen, selkeä, menestyvä, varma elämä, vaan kohti epävarmuutta, lisääntyvää yksinäisyyttä, särkymistä, tuhoutumista ja tappiota.

Elämä on monella tavalla ristiriitainen ja arvaamaton. Elämässä kaiken voi kadottaa, sellaista todellisuutta kohti Jeesus nyt kääntyy. Ja se on totta. Kaiken voi kadottaa, terveytensä, mielensä selkeyden, ihmissuhteensa, omaisuutensa, uskonsa, kaiken voi kadottaa, lopulta elämänsäkin.

Jos sisällä, siinä hiljaisuudessa, jossa on hyvin yksin, pelkää kaiken kadottamista, tarrautuu, pyrkii varmistamaan, turvaamaan, voi lopulta kadottaa lopulta kaikki.

Jeesus kutsuu seuraamaan ja rohkaisee. Elämän tie on toinen. Niin Hän asettuu ihmisen rinnalle. Sellaisen ihmisen, joka on hätääntynyt, eksyksissä, epävarma, ihmisen joka on kadottanut elämässään paljon, särkynyt ja arvilla. Sellaisen ihmisen, joka ei ole varma ja luja.

Siinä Hän on ihmisen rinnalla, jakamassa loppuun asti, siihenkin, jossa ihminen on kaikkein eniten yksin ja avuton, jossa kaikki varmuus ja tietäminen karisevat, kuoleman hetkelle, jolloin koko elämästä joutuu luopumaan. Siinäkin Hän on.

Niin koko Jeesuksen sisäisen kamppailun suuri viesti on yksinkertainen: älä pelkää. Minä olen tässä silloinkin, kun selkeytesi katoaa, ja niin paljon muuta.