24.8.2008, Huittinen

24.8.2008, Huittinen

Sovinnon päivä, jumalanpalveluksen jälkeen vuoden 1918 vakaumuksensa puolesta kuolleiden nimilaattojen paljastus

15. sunn helluntaista Joh 5.1-15

Mies Betesdan lammikolla, yksi noista raajarikoista ja halvaantuneista, sanoo vain yhden asian. Hän sanoo: - Minulla ei ole ketään.

Se nousee 38 vuoden kokemuksesta. Se nousee keskeltä elämää, jota hallitsee kilpailu paikoista parantavan lammikon laidalla. Siinä kilpailussa hän on joutunut toteamaan olevansa lopulta omassa varassaan ja yksin, ja jäävänsä jatkuvasti hävinneiden joukkoon.

Vastaava yksin jäämisen huokaus kuuluu keskeltä suomalaista todellisuutta, jossa on siirrytty hyvinvointiyhteiskunnasta kilpailuyhteiskuntaan. Kun elämä rakentuu vahvojen, aktiivisten yksilöiden menestykseen ja siihen, että kukin on viime kädessä oman yrittämisensä ja omien kykyjensä varassa, siitä ei seuraa vain yksilöllistä onnea, vaan myös yksin jäämistä. Kuvaus Betesdan lammikolta on kuvaus siitä, mitä kilpailu pohjimmiltaan on. Se ei ole vain tai ensi sijassa kaikille vaurautta ja hyvinvointia luova sampo, vaan se on aina kilpailua, jossa jotkut voittavat ja jotkut häviävät, eikä kaikilla ole edes mahdollisuuksia osallistua. Sen kyljessä kasvavat yksinäisyys, epäoikeudenmukaisuus ja eriarvoisuus.

Tämä on syytä todeta erityisen painokkaasti tänään, kun muistamme vuoden 1918 tragediaa ja sitä, mitä yhteiskunnallisten ristiriitojen kärjistyminen voi merkitä.

Betesdan lammikon mies on hävinneitä. Hänen sanoissaan ei kuulu vain alistunut ja yksinäinen huokaus: minulla ei ole ketään. Siinä kuuluu myös ääneen lausumaton kysymys: olenko minä mitään. Olenko täysi ihminen siinä kuin muut vai onko minun kannettava omaa elämääni niin kuin häpeää kannetaan? Olenko saman ihmisyyden arvoinen kuin muut? Paljon lyhyempikin aika kuin 38 vuotta murentaa ihmisen itsetuntoa.

Kelpo juutalaisten näkökulmasta, noitten jotka pitivät huolta elämän sovinnaisesta järjestyksestä sapattisäädöksineen, mies näkyi osana lammikon onnettomien joukkoa. Me puolestaan puhumme oman yhteiskuntamme syrjäytyneistä tai osattomista. Joku miettii keinoja auttaa heitä, joku päivittelee heidän elämänhallintansa puutteita. Samalla puhumme huomaamatta jostain, joka on meidän ulkopuolellamme, jotain muuta. Niin vahvistuu puheen kohteena olevien ihmisten kokemus, että oikeastaan he eivät kuulu samaan ihmisten joukkoon. He eivät ole meitä vaan niitä. He näkyvät leimansa kantajina, eivät erillisinä ihmisinä.

Vastaavalla tavalla on toiminut pitkään myös vuoden 1918 perintö. Sen valossa valkoisia tai punaisia katsottiin vastapuolella tämän leiman läpi, ja toinen pantiin kantamaan katkeruuden, häpeän tai syyllisyyden taakkaa.

Betesdan lammikolla Jeesus toimii radikaalisti toisin. Hän pysähtyy yhden ihmisen kohdalle. Kyse ei ole yleisestä ongelmasta, tai yhteiskunnallisesta ryhmästä, tai alentuvasta almun antamisesta. Kyse on yhdestä ihmisestä ja tämän ainutkertaisesta elämästä. Jo tämä pysähtyminen on ratkaisevaa. Miestä, joka on aina jäänyt sivuun, kohdellaan ihmisenä niin kuin ketä tahansa.

Merkille pantavaa on, että Jeesus ei oikopäätä paranna miestä. Hän kysyy, tahdotko tulla terveeksi. Siitä huokuu syvä kunnioitus ja arvostus miehen elämää kohtaan. Tässä ei ole kyse jotenkin vähempiarvoisesta elämästä, joka olisi jotain vasta kun on päässyt lammikolta pois, vaan täydestä kokonaisesta ihmisen elämästä juuri siinä. Ihmisarvo tai täysi ihmisyys ei riipu siitä, onko mies terve vai ei.

Mies ei olekaan syrjäytyneen leiman kantaja, hyväntekeväisyyden tai arvostelun kohde, vaan erillinen, kunnioitettava ihminen.

Kyse on yksinkertaisesta ja inhimillisestä asiasta. Muistan vanhan miehen, jonka elämään kuului sairaalajaksoja kahdessakin sairaalassa. Hän aina toivoi, että pääsisi siihen toiseen. Kysyin, miksi, hoidetaanko siellä enemmän. Hän vastasi: ei, mutta siellä kysytään ensin ja tehdään vasta sitten, toisessa ei kysytä, tehdään vain.

Jeesuksen kysyessä Betesdan mies ei ala puhua sairaudestaan, vaan hän toteaa kipeimmän asiansa: minulla ei ole ketään. Ja se ei olekaan vain sivuun joutuneen onnettoman kysymys, vaan jokaisen ihmisen peruskysymys: Onko joku, jolle minä olen tärkeä, joka on minusta kiinnostunut, ja joka hyväksyy minut tällaisena? Onko minulla ketään? Yksin kukaan ei jaksa ja selviydy.

Raskainta ei ole sairaus , raskainta ei ole joutua toisten ylenkatseen kohteeksi, raskainta ei ole itsetunnon mureneminen, raskainta ei ole edes kuolema. Raskainta on, jos ei ole ketään. Tapasin jokin aika sitten namibialaisen sairaanhoitajan, joka työskenteli aids-potilaiden sairaalassa, eräänlaisessa kuoleman talossa. Hän sanoi, että he eivät voi paljoa, eivät he haaveile parantamisesta. Mutta se mitä he voivat, on yrittää välittää toiselle, että lopulta hän ei ole yksin. Kaikki eivät enää puhu tai kuule puhetta, ja silloin voi vain koskettaa toista. Että ihminen tietäisi, että hänellä on joku, eikä hän ole yhdentekevä.

Siinä on kyse yhteisestä ihmisyydestä, samasta, jonka edessä on Betesdan lammikon mies ja me täällä nyt. Jokainen tarvitsee sitä, että joku on kiinnostunut ja kuuntelee, ja antaa olla vaiti siitä, mistä ei voi puhua niin kuin kaikesta ei voi, tai vain on vieressä niin että ei ole yksin. Jos sen voi kokea, kokee myös, että itse on joku, ei yhdentekevä, vaan syvältä hyväksytty Jumalan luoma ja lunastama ihminen, jonka arvo ei perustu kunnollisuuteen ja suorituksiin tai siihen, miten on menestynyt tai raivannut paikkansa kilpailussa.

Merkittävintä, mitä Betesdan lammikolla tapahtui, oli että 38 vuotta sivuun jääneen miehen ihmisarvo palautui, hän tuli kohdelluksi täytenä ihmisenä ja hyväksytyksi sellaisena. Fyysinen paraneminen oli vähäistä siihen verrattuna.

Jokainen meistä kantaa mukanaan paljon, monet meistä pitemmältä kuin 38 vuoden ajalta. Tänään olemme tietoisia myös siitä, että kannamme paljon sellaista, joka juontaa isiemme tai äitiemme kokemuksista ja taakoista. Sen kaiken kanssa olemme yhdessä täällä, tuomme oman elämämme, yhteisen ja yksityisen, Jumalan eteen ja pyydämme että hän ottaisi meidät vastaan niin kuin Betesdan miehen, koko elämämme ja historiamme kanssa, että tietäisimme syvimmältämme olevamme hyväksyttyjä. Ja että Hän antaisi meille voimia ja rohkeutta elää niin, että kenenkään ei tarvitsisi sanoa: minulla ei ole ketään.