21.9.2008, Paimio

Piispantarkastuksen päätösmessu ja
kappalainen Mika Ahtolan virkaanasettaminen

19. sunn. helluntaista, Mark 12:28-34

Rakkauden kaksoiskäskyssä Jeesus tiivistää sen, mikä elämässä on tärkeintä ja luovuttamattominta: rakkaus ihmisen kaikkein olennaisimmissa suhteissa, suhteessa Jumalaan ja suhteessa toisiin ihmisiin. Kyseessä ei oikeastaan ole edes käsky, sillä rakkaus ei synny pakottamalla tai velvoittamalla. Jeesus ei nosta kaiken keskukseen normien tai tietyn elämänjärjestyksen noudattamista ja tottelemista, vaan rakkauden.

Piispantarkastuksen aikana on paimiolaista elämää katsottu useista eri näkökulmista, ikään kuin eri ikkunoista. Niistä on avautunut ainakin kolme erilaista näkymää, joitten valossa rakkauden kaksoiskäsky ja usko rakkauteen ja rakastavaan Jumalaan näkyy eri tavoin.

Yksi ikkuna avautui keskustelussa tiedotusvälineiden edustajien kanssa. Julkisuuden ja median maailmassa rakkaus on kaluttu ja loppuun kulunut sana. Se menettää merkitystään, niin kuin sanat menettävät kun niistä tulee osa markkinoinnin maailmaa. Tai sitten puhe rakkaudesta elämän perustana tai elämän ohjenuorana asettuu julkisuuden maailmassa yhdeksi näkökulmaksi monien muiden joukossa. Se hukkuu hajanaiseen ja pirstaleiseen kuvaan elämästä, jossa on monia totuuksia ja josta ei oikein saa kokonaiskuvaa. Sen maailman keskellä rakkauden kaksoiskäskyyn voi suhtautua yhtenä monista hyvistä kehotuksista: ihan kiva, voi se olla noinkin, kyllä minä tuon hyväksyn, mutta onhan sitä paljon muutakin. Ei ihme, että monen luonnollinen reaktio tähän on sama kuin kovin varmasti esitettyihin elämäntotuuksiin: epävarmuus. Varmaankin rakkaus on tärkeää, varmaankin jossain on rakastava Jumala. Se on aran ja hapuilevan uskon ilmaus. Sellaisellekin uskolle seurakunnassa on tilaa.

Toinen ikkuna on avautunut useissa keskusteluissa täällä ihmisten parissa työskentelevien kanssa. Siitä on näkynyt ymmärrys siitä, että ihminen tarvitsee rakkautta, sitä että tulee rakastetuksi ja hyväksytyksi. Se on ihmisen perustarve ja kaipuu. Ilman sitä jotain ihmisenä elämisestä jää toteutumatta. On puhuttu lasten ja nuorten hyvinvoinnista ja pahoinvoinnista , siitä, miten tärkeää ja ensiarvoista on vanhempien ja lähellä olevien aikuisten luoma turva ja arkinen huolenpito. Monissa puheenvuoroissa on tihkunut esiin myös ahdistusta ja epätietoisuutta. Toteutuuko se? Mistä kertoo se, että hyvinvoinnin ja vaurauden lisääntyessä niiden osa, jotka voivat huonosti, syvenee ja vaikeutuu. Mistä kertovat lasten ja nuorten mielenterveysongelmat ja erilaiset psykososiaaliset oireet, mistä kertoo vanhempien kokema työn ja elämän paineiden kasvaminen. Onko maailma lopulta perustaltaan kovien ja menestyvien maailma ja ne, jotka eivät pysy mukana, vain jäävät jälkeen ja putoavat kyydistä? Jos ei pysy mukana, siinä on jotain paheksuttavaa: kun ei osata elää kunnon ihmisten lailla. Onko kilpailu, jossa jotkut häviävät ja toiset voittavat elämän varsinainen laki?

Mutta tästä ikkunasta erottuu myös muuta. Hiljaista, kauhistelematonta toisesta huolehtimista, tavallisten perheiden elämässä ja monin paikoin siellä missä täällä tehdään työtä kaikkein hauraimpien kanssa, vanhusten, sairaiden tai elämässään heikoilla olevien kanssa. Ajattelen esimerkiksi sitä, miten kehitysvammaisten osastolla haluttiin kohdella jokaista ihmistä kyvyistään tai ominaisuuksistaan riippumatta mittaamattoman arvokkaana. Kun ei kysytäkään, kuka pärjää ja kuka ei, vaan miten voidaan auttaa Jumalan luomaa ainutkertaista elämää toteutumaan omalla tavallaan kunkin ihmisen kohdalla. Ja kysytään, miten voi helpottaa ahdistusta, pelkoa ja syyllisyyttä.

Kumpi siis on vahvempi, se, jossa nähdään itsekkyyttä, kovuutta, ahneutta ja välinpitämättömyyttä, vai se, jossa rakkaus näyttää murtautuvan esiin tavallisen arkisen elämän keskellä. Tästä näkymästä käsin voi sanoa, ei ”varmaankin”, vaan sittenkin, sittenkin rakkaus on väkevämpi kuin rakkaudettomuus, sittenkin elämän keskellä vaikuttaa ihmistä rakastava Jumala ja synnyttää uskoa ja rakkautta ihmisten välille.

Mutta on vielä kolmaskin ikkuna. Se on pimentyneen näköalan ikkuna. Entä jos oma kokemus sanoo, että rakkautta ei ole, on vain naiivia kuvitelmaa. Entä jos katkeruus, pettymys ja raskaat kokemukset hämärtävät näköpiirin. Entä jos omasta sisimmästä ei löydy kuin tyhjyyttä ja särkyneisyyttä, ei jaksa rakastaa tai välittää, kun itsestä ei kukaan välitä tai rakasta. Tai tietoisuus epäoikeudenmukaisuudesta, julmuudesta ja välinpitämättömyydestä on niin raskas, ettei ajatukselle rakkaudesta tai rakastavasta Jumalasta jää tilaa. On nähnyt tai kokenut liikaa.

Sen edessä on kovin kevyttä sanoa, että varmaankin rakkautta on, tai että kun katsoo ympärilleen, voi nähdä että sittenkin rakkautta on ja Jumala vaikuttaa. Sen edessä voi olla vain hiljaa, vain olla ja viipyä ja painaa pään ja huokaista: Herra armahda. Tämäkin on totta, ihmisen tosi kokemus.

Sen keskeltä avautuu kuitenkin kristillisen uskon kaikkein syvin ja perustavin. Sitä ilmentää pieni sana, joka toistui täällä eräässä käydyssä neuvottelussa. Kuitenkin. Ei varmaankin tai sittenkin vaan kuitenkin. Kuitenkin rakkaus on kaiken perusta. Kun ihminen ei enää jaksa tai osaa uskoa ja rakastaa, kun ei ole enää mitään, kuitenkin Kristus on siinä. Vaikka ei näy mitään, vain tyhjyyttä, kuitenkin Kristus on siinä. Hän rakastaa, kun ihmisestä ei siihen ole. Mikään ei ole lopulta meidän uskomme tai rakkautemme varassa.

Sen rakkauden merkkinä, elämää viime kädessä kannattavan rakkauden merkkinä tämä kirkko on paimiolaisessa maisemassa, sen merkkinä seurakunta on täällä.