19.1.2008, Rooma

Saarna Pyhän Henrikin messussa
Santa Maria Sopra Minerva, Rooma

Turun hiippakunnan sinetissä on kuvattuna sormi, jossa on sormus. Sormi muistuttaa Pyhän Henrikin legendasta hiippakunnan identiteetin tärkeänä muovaajana. Legenda on suomalaisen kristillisen elämän eräänlainen alkukertomus. Se kertoo olennaista siitä, keitä ymmärrämme olevamme ja mihin perintöön kuulumme.

Legendan mukaan Henrik surmattiin Köyliön järven jäällä vuoden 1156 tienoilla. Seuraavana keväänä jäälautalta löytyi sormi, jossa oli piispan sormus. Se on sinetissä kuvattuna.

On merkille pantavaa, että hiippakunnan tunnukseen on 1600-luvulla otettu pyhän Henrikin perinnöstä juuri tämä aihe. Aihe liittyy hänen marttyyrikuolemaansa, ei suoranaisesti hänen ansioihinsa kirkollisen elämän organisoimisessa Suomessa.

Se kertoo, että pyhä Henrik eli samassa todellisuudessa, jossa mekin elämme. Se on monella tapaa turvaton todellisuus. Sellaista turvallisuutta, joka suojaisi kaikelta pahalta, ei Henrikillä ollut, eikä sellaista sisälly yhdenkään kristityn elämään. Väkivalta ja julmuus, ristiriidat ja ihmisyyden särkyminen ovat koko ajan osa ympäröivää todellisuutta ja osa sitä elämää, jossa meidän on elettävä.. Tämä on syntiinlankeemuksen maailma, yhteyksien murtumisen ja katkeamisen maailma.

Siksi on luonnollista, että pyhän Henrikin legenda varhaisin kertomus kristillisen kirkon ja kristillisen elämän rakentumisesta suomalaisella maaperällä, ei ole kaunis, hyvä ja herttainen kertomus. Se on traaginen kertomus arvaamattomuudesta ja käsittämättömästä kuolemasta.

Vakiintunut tulkinta on ollut, että Henrik sai surmansa ollessaan lähetystehtävässä. Sen tulkinnan mukaan kyse oli vihollisuudesta, joka vallitsi kristityn maailman ja sen ulkopuolisen maailman välillä. Henrikin surmassa julma pakanuus löi kristinuskon edustajaan. Viime aikainen tulkinta on avartanut kuvaa. Tarkkaan ottaen legenda kuvaa surman erään murhamiehen kostoksi hänelle annetusta rangaistuksesta. Siis ei mitään ylevää maailmankatsomusten välistä kamppailua, vaan pientä, inhimillistä, surkeaa ja traagista. Ihminen vain tuhoaa toisen ihmisen elämän ilman sen suurempaa aatteellista tarkoitusperää. Niin vain tapahtuu, eikä sitä voi loppuun asti selittää.

Toisessa keskiaikaisessa lähteessä, kansanomaisessa Pyhän Henrikin surmavirressä, kuva on hiukan erilainen. Siinä murhaajalla on nimi, Lalli, hänen vaimonsa on Kerttu, Gertrud. Gertrud on kristitty nimi. Tämä on antanut aiheen tulkintaan, että kyse ei ollut kristinuskon ja pakanuuden välisestä välienselvittelystä, vaan kastettujen kristittyjen keskinäisestä ristiriidasta. Sen motiiveja on arveltu: milloin kyse on ollut vallasta, milloin omaisuudesta, milloin mustasukkaisuudesta.
Joka tapauksessa kristillistä elämää suomalaisella maaperällä oli jo ennen piispa Henrikin vaikutusta, vaikka hänen merkitystään kirkollisen elämän järjestäjänä ei voi väheksyä.

Mutta kuva joka näin piirtyy, on Kristuksen kirkon kannalta vielä traagisempi. Siinä kuvassa ristiriidat, väkivalta ja tuhovoimat ovat Kristuksen kirkon sisällä. Se ankara todellisuus, jossa ihminen maailmassa joutuu elämään, ei ole kirkon ulkopuolella, eikä kirkko sen ulkopuolella. Pahan ja synnin todellisuus on myös Kristuksen kirkon todellisuutta. Sen tiedämme historiasta ja yhtä hyvin nykyhetkestä: kirkko ja kirkot kantavat paljon kipeää elämän särkyneisyyttä. Kirkkona ja kristittyinä meidän on yhä uudelleen kumarruttava synnintunnustukseen: emme ole olleet sovinnon merkkeinä maailmassa, vaan osallisia elämän tuhovoimissa ja inhimillisen yhteyden särkymisessä.

Siitä huolimatta ja juuri sellaisena kirkko on Kristuksen ruumis tämän maailman keskellä, monella tavalla murtunut ja haavoittunut. Kristus itse on se, joka kärsii kirkossaann. Kristuksen haavoista on kysymys. Hän kantaa niitä jatkuvasti koko maailman keskellä.

Mutta Henrikin perinnöllä on myös toinen puolensa. Pyhän Henrikin legenda ei ole kertomusta vain marttyyrikuolemasta ja särkyneestä maailmasta. Se on myös kertomus siitä, miten Jumala tekee työtään tämän todellisuuden keskellä. Ihmisille Turun hiippakunnassa kertomus Henrikin elämästä, työstä ja kertomukset ihmeistä vahvistivat luottamusta siihen, että Jumala tekee työtään heidän keskellään, sillä maaperällä, ei vain jossain muualla jonain toisena aikana. Kun Henrikin kultista muodostui tärkeä osa keskiaikaista suomalaista kristillisyyttä, se yhdisti ihmisiä ja vahvisti kokemusta kuulumisesta samaan yhteyteen, samaan Kristuksen kirkkoon ja osaksi koko kristikuntaa. Niin se sisälsi viestin Kristuksesta, joka rakentaa monin eri tavoin yhteyttä ja sovintoa kirkossa ja maailmassa.

Se ulottuvuus pyhän Henrikin perinnöstä jatkuu nyt tässä, kun me, katoliset ja luterilaiset, eri kansallisuuksista ja erilaisista taustoista tulevat kristityt vietämme yhdessä Pyhän Henrikin muistojuhlaa. Henrikin perintö on meidän yhteistä perintöämme. Se auttaa meitä tulemaan yhteen ja näkemään sen, mikä meitä yhdistää. Se muistuttaa, että Kristus itse toimii elämän särkyneisyyden ja haavojen keskellä, tässä meidän elämässämme, mitä tahansa rikkinäisyyttä elämämme sisältääkin.

Pyhän Henrikin perinnöllä on siis kaksi puolta ja kaksi merkitystä. Kertomus Henrikin marttyyrikuolemasta muistuttaa meitä siitä, että me yksityisinä kristittyinä ja kirkkoina elämme särkyneessä maailmassa ja osallisina tästä särkyneisyydestä. Kristus itse kärsii kirkossaan ja kärsivissä ihmisissä, hän kantaa elämän koko traagisuuden. Juuri siksi sama perintö on myös vahvistanut kristittyjen yhteenkuuluvuutta ja yhteyttä. Se on ollut ja on viesti kirkosta, jossa Kristus itse tekee eheyttävää ja parantavaa työtään.

Tämä yhteinen messu on merkki siitä, että haluamme yhdessä tunnustaa kuuluvamme siihen maailmaan ja todellisuuteen, joka kantaa särkyneisyyttä itsessään. Samalla tämä on merkki siitä, että haluamme yhteisesti rukoilla, että Kristus itse, Hän joka meissä kärsii, voisi myös toimia parantavana ja yhteyttä rakentavana voimana kaikkialla siellä, missä ihmiset ovat elämän tuhovoimien armoilla ja missä yhteys ihmisten ja kirkkojen välillä on särkynyt tai uhattuna.

Sormi on hiippakunnan sinetissä myös siksi, että se osoittaa johonkin. Se on pyhän Henrikin sormi, mutta se ei osoita häneen itseensä. Se osoittaa Kristukseen, jonka armahtavasta ja sovittavasta läsnäolosta maailmassa on viime kädessä kyse.