14.12.2008, Säkylä

piispantarkastuksen päätösmessu

3. adventtisunn. Joh 3:26-30

Eräässä Matias Grünewaldin maalauksessa viitisensataa vuotta sitten on kuvattuna Johannes Kastaja. Tällä on vasemmassa kädessään avoin kirja. Se kertoo jotain olennaista Johanneksen tehtävästä. Hän liittää evankeliumien tapahtumat traditioon, pitkään perinteeseen. Hän on silta, joka kytkee Kristuksen julistuksen profeettojen julistukseen. Siten hän tuo perspektiiviä, historiallista jatkumoa adventin ja joulun sanomaan.

Johannes edustaa samankaltaista kuin tämä jumalanpalvelus. Jumalanpalveluksia Säkylän kirkossa on pidetty pitkälti yli 200 vuotta, ja tässä toistuu vielä pitempi perinne: näin pyhän kohtaaminen on tapahtunut ylimuistoisesta ajasta saakka. Tässä toistetaan samoja tekstejä, kumarrutaan pyhän edessä samoin kuin kristityt ovat tehneet vuosisatoja. Jatkuvasti, vuosi toisensa jälkeen palataan 2000 vuoden takaisiin tapahtumiin, toistetaan niitä, kerrotaan elämästä, joka perustaltaan ei ole muuttunut.

Toiston, pysyvyyden ja pitkän perspektiivin ylläpitäminen vaikuttaa jatkuvasti tärkeämmältä. Mitä nopeammin muuttuvalta, mitä hajanaisemmalta ja vaikeammin ymmärrettävältä elämä ympärillä vaikuttaa, mitä enemmän ihmiseltä vaaditaan aktiivisuutta, suorituksia ja menestystä, sitä tärkeämpää on tila ja tilanne, jossa voi olla hiljaa, levätä hitaan muutoksen ja toiston keskellä ilman että kukaan vaatii mitään. Tämä on sitä varten. Mitä enemmän epävarmuus ja turvattomuus valtaa mieltä, sitä merkityksellisempää on sen läsnäolo, mikä edustaa ihmistä suurempaa turvaa, perintöä, johon voi turvata. Se on tullut täällä Säkylässäkin esiin viimeksi Kauhajoen tragedian yhteydessä. Mitä enemmän elämä rakentuu markkinoiden ja kuluttamisen ympärille, mitä enemmän talous määrittelee ihmistä ja mitä enemmän kaikesta, ihmisestäkin tehdään kauppatavaraa, sitä tärkempää on täällä sinnikkäästi toistettava viesti: siinä ei ole kaikki, ei edes tärkein. Viime kädessä elämä on kokonaan muuta.

Johannes ei tuonut vain tajua pitkästä jatkuvuudesta, hän myös asetti oman aikansa arvoja kyseenalaiseksi. Hän liittyi profeettojen julistukseen, hän jyrisi: tehkää parannus. Tässä ympäristössä, kirkon syvästä perinteestä nouseva sanoma on sama kuin johanneksella ja profeetoilla: oikeudenmukaisuus ja elämän pyhyyden puolustaminen ovat monin verroin tärkeämpiä kuin yhteiskuntaa hallitsevat tehokkuuden, tuottavuuden ja taloudellisen kilpailukyvyn arvot.

Johannes siis seisoo maalauksessa kirja kädessä, ja muistuttaa kaikesta tästä, merkityksistä, jotka tahtovat hukkua näköpiiristä, kun murehditaan sitä, miten kirkko menestyy mielikuvamarkkinoilla. Täällä pidetään sinnikkäästi jumalanpalveluksia, toistetaan elämän peruskertomuksia, kannetaan armon ja oikeuden viestiä. Se voi olla hyödytöntä, mutta juuri siksi erityisen merkityksellistä.

Mutta maalauksessa se on vain osa Johanneksen viestistä, sivuosa. Oikea käsi on ojentunut sivulle. Oikean käden etusormi osoittaa johonkin. Sormi on luonnottoman pitkä. Se vangitsee katsojan huomion. Siinä on selvästi kuvattuna Johanneksen olennaisin piirre. Sormen yläpuolelle on kirjoitettu latinaksi teksti, joka on suoraan tämän päivän evankeliumitekstistä: ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi”.

Johannes viittaa itsestään poispäin kuin sanoisi: olennaista ei ole se, mitä minä sanon, miten viisaasti ymmärrän, olennaista ei ole se, mitä minusta ajatellaan.

Sormi osoittaa kuvan keskelle. Siinä keskellä on ristiinnaulittu Kristus. Mutta kuva on merkillinen. Katsoja ei näe hahmossa vain Kristusta Jumalan poikaa. Se ei vain kuvita kirkon uskontunnustusta, vaan hahmossa on myös yksi ihminen, selvästi sairauden runtelema ruumis, loppuun väsyneet kasvot, jotka ovat painuneet rintaa vasten, kivun kouristamat kädet. Hahmo tuntuu sanovan: minä en jaksa enää.

Tähän Johanneksen sormi osoittaa. On kuin se sanoisi: katso Kristusta, katso ihmistä. Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi. Katso, miten Jumala kärsii, ja miten ihminen kärsii. Hänen on tultava suuremmaksi, ei minun.

Se merkitsee, että olennaista kirkolle ja seurakunnalle ei ole vain toistaa ja kantaa perintöä, julistaa armon, rakkauden ja oikeuden sanomaa, olennaista on koko ajan kysyä: mitä kuuluu ihmiselle täällä, miten Kristus nyt kärsii säkyläläisissä ihmisissä.

Johanneksen sormi ei osoita alaspäin vaan ylöspäin. Ei ole kyse siitä, että me kunnolliset, selviytyneet, kelpo kristityt yrittäisimme tunnistaa jotkut onnettomat, jotka eivät ole pärjänneet kilpailussa ja syrjäytyneet, ja sitten hyväntahtoisesti antaisimme heillekin jotain. Kyse on jokaisen ihmisen näkemisestä ainutkertaisena, mittaamattoman arvokkaana ihmisenä, jossa jumalan antama elämä toteutuu omalla tavallaan. Jokaisella täällä, hyvin tai huonosti yhteiskunnassa mukana pysyneellä on oma elämäntarinansa, omat ilonsa, omat hiljaiset toiveensa ja unensa ja unelmansa, omat kipunsa ja haavansa. Hänessä Kristus tulee vastaan.

Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi. Katso ihminen, katso Jumalan Poika.

Se merkitsee myös sitä, että meidän itse kunkin on lupa tunnistaa itsessämme turvattomuus, epävarmuus, epätietoisuus ja ne haavat, joita elämä on jättänyt. On lupa tunnistaa sekä ilon lähteet, elämälle voimia antavat ihmiset ja asiat, että yksinäisyys ja väsymys. Ei tarvitse olla aktiivinen ja pystyvä, vahva ja ehjä. Juuri tässä elämässä, sellaisena kuin se on, Kristus tulee vastaan.

Tämä jumalanpalvelus ei ole vain sitä varten, että kuljetamme mukana pitkää perintöä. Tämä on sitä varten, että säkyläläiset ihmiset voivat tulla tänne omien ilojensa ja omien taakkojensa kanssa. Erityisesti tämän on oltava niitä varten, jotka eivät jaksa ja jotka jäävät sivuun ja yksin. Kristus on täällä niitä varten, jotka tarvitsevat häntä, rohkeutta, voimaa, armoa ja lepoa.