13.1.2008, Loimaa

Saarna Loimaan piispantarkastuksen päätösmessussa
1.sunnuntai loppiaisesta

Joh 1:29-34

Eräässä keskiajan lopun maalauksessa on kuvattuna Johannes Kastaja. Hänet tunnistaa kamelinkarvaviitasta. Hän seisoo kuvan oikeassa laidassa. Hänellä on avoin kirja vasemmassa kädessä. Se antaa ymmärtää, että hän edustaa kykyä tietää ja tulkita pyhiä asioita ja koko elämää, asettaa kaikki oikeaan kohtaan niin historiallisessa kuin kosmisessakin perspektiivissä. Kirja ei kuitenkaan ole hänen hahmossaan huomionarvoisinta. Huomionarvoisinta on oikean käden sormi. Se on luonnottoman pitkä.

Mihin Johanneksen sormi osoittaa? Ensinnä on syytä todeta, mihin se ei osoita. Se ei osoita katsojaan. Se ei osoita sinuun tai minuun. Se ei ole vaatimassa katsojalta samaa kykyä tulkita, ymmärtää ja asettaa yhteyksiinsä. Johannes ei edellytä selkeyttä tai varmuutta. Harvoin ja harva ihminen on sisimmässään selkeä ja varma, harvan usko on tarkkarajaista ja horjumatonta, tuskin kenenkään. Silläkin joka niin uskottelee, voi kyse olla siitä, että niin peitetään vielä syvemmällä olevaa epävarmuutta ja haurautta.

Johanneksen sormi ei siis osoita katsojaan, ei ohjaa katsomaan omaan itseen. Siksi Johanneksen edessä on tilaa olla juuri sellaisena kuin on, kaikkine kysymyksineen; ei tarvitse tietää, osata tai ymmärtää kaikkea. Ratkaisevaa ei ole se, mitä minussa tapahtuu, ratkaisevaa on jokin muu. Sormen yläpuolella on latinaksi teksti: hänen tulee suurentua, minun pienentyä.


Sormi osoittaa kuvan keskukseen, jossa on risti. Ristillä riippuu Kristus. Kristuksen hahmo on poikkeuksellinen. Se on paiseiden runtelema ja äärimmäisen tuskainen. Kädet ovat kouristuneet, pää painunut, ja orjantappurakruunun piikit painavat veriset reiät olkapäähän, ruoskanjälkiä yltympäriinsä, repaleinen vaate lanteilla.

Siihen Johanneksen luonnottoman pitkä sormi osoittaa: rujoon, loppuun piinattuun ja väsyneeseen, kaikkensa menettäneeseen ihmiseen. Ikään kuin se sanoisi: näettekö, miten ihmiselle voi käydä, miten Ihmisen Pojalle on käynyt. Ja sormen yläpuolella: tämän täytyy tulla tärkeämmäksi, oman itsen pienemmäksi..

Kyse on tunnetusta maalauksesta, Mathias Grûnewaldin ns. Isenheimin ristiinnaulitusta. Se ei ole vain pelastushistorian tai raamatunkertomuksen kuvitusta tai kuvausta yleisestä kärsimyksestä, se on yhden ihmisen katsojalle saakka välittyvää tuskaa. Sen syvä merkitys kytkeytyi alun perin siihen, että Kristuksen tuska oli tunnistettavissa. Grünewald maalasi sen Isenheimin antoniittiluostarin kirkkoon. Antoniittiluostari oli aivan erityinen paikka. Se oli paikka, joka otti vastaan ns. Antoniuksen tulta sairastavat ihmiset. Kyseessä oli sairaus, joka aiheutti sietämätöntä ihopoltetta ja paiseita. Siihen sairastuneet joutuivat jättämään kotinsa ja paikkansa toisten keskuudessa, koska pelättiin tartuntaa. Lopulta sairaus meni aivoihin ja ihminen menetti mielensä selkeyden. Antoniittiluostari oli näiden ihmisten kätköpaikka ja turvapaikka; ihmisten jotka olivat menettäneet kaiken, toivon paluusta tai paranemisestakin. Grünewaldin maalauksessa nämä näkivät itsensä ja Kristuksen heidän kanssaan ja rinnallaan.

Johanneksen sormi osoittaa Kristukseen ja samalla näihin ihmisiin: heidän täytyy tulla tärkeämmäksi, oman itsen pienemmäksi.

Meidät maalaus laittaa, ei kauhistelemaan noita ihmisiä, vaan kysymään, mihin Johanneksen sormi nyt osoittaa: miten Kristus nyt kärsii, mitä meidän tulisi nähdä ja tunnistaa.

Piispantarkastuksen aikana eri keskusteluissa on kysytty tätä: mitä on loimaalaisessa elämässä sellainen tuska ja kärsimys, joka jää hyvinvoinnin pinnan taakse eikä erotu. Niin on kysytty, mihin Johanneksen sormi täällä osoittaa.

On puhuttu yksinäisyydestä, niin hiljenevissä kylissä, työn paineiden ja lisääntyvien vaatimusten keskellä kuin vanhusten maailmassa ja lasten parissa. Useassa keskustelussa on todettu, miten täälläkin tuntuu yhteiskunnan jakaantuminen: samanaikaisesti, kun suuri osa voi hyvin, pienen osan pahoinvointi lisääntyy, syvenee ja vaikeutuu. Kyse saattaa olla pysyvästi työelämän ja sitä kautta tavanomaisten sosiaalisten verkostojen ulkopuolelle jääneistä, mielenterveyspotilaista, eri tavoin perhetilanteen turvattomuutta oireilevista lapsista, vanhuksista, joitten omaiset ovat kaukana.

Johanneksen sormi osoittaa nyt julkisuuden taakse, äänettömään, hiljaiseen kärsimykseen. Se saattaa peittyä menestyksen ulkokuoren alle, se saattaa peittyä häpeän taakse tai maahan taintuneen itsetunnon alle tai mielen hajanaisuuden taakse. Sitä voi olla vaikeampi tunnistaa kuin Antoniuksen tulen polttavia paiseita. Mutta siellä Kristus on, sinne osoittaa sormi ja viesti: hänen täytyy tulla suuremmaksi, minun pienemmäksi.

Kyse ei ole yleisesti pahoinvoinnista tai syrjäytymisestä tai yksinäisyydestä, yhtä vähän kuin Kristuksessa on kyse yleisistä periaatteista. Kyse on aina yksittäisistä ihmisistä, kokonaisista elämäntarinoista, jokaisella oma kaipuunsa, omat kysymyksensä, omat hyvät hetkensä. Niin Jumalan Poikakin tuli maailmaan yhden ihmisen ainutkertaisena elämänä, ei hioutuneina elämänselityksinä tai ylevinä totuuksina.

Kun meidät on kastettu häneen, meidät on kastettu nimeltä kutsuen, jokainen erillisenä, ainutlaatuisena ihmisenä. Ja hän sitoutunut meihin.
Siihen Johannes kiinnittää huomion, siihen hänen sormensa osoittaa: ihmisen ainutlaatuiseen elämäntarinaan, mittaamattoman arvokkaaseen. Se haastaa Johanneksen julistuksessaan vaatimaan mielenmuutokseen: olenko kiinnostunut tuosta toisesta, millaista hänen on elää, tunnistanko sen, mikä hänen elämässään painaa ja varjostaa, uskallanko kuulla, miten hänen elämänsä toteutuu, kun se ei olekaan sellaista kuin minun tai sellaista kuin ajattelen, että elämän tulisi olla.

Johanneksen pitkä sormi osoittaa samalla kertaa yhteen kärsivään ihmiseen ja Kristukseen. Hän ei sano vain: katsokaa ihminen, jonka täytyy tulla suuremmaksi ja minun pienemmäksi. Hän sanoo myös: katsokaa, Jumalan karitsa, joka ottaa pois maailman synnin.

Siten sormi osoittaa myös tänne, kirkkoon, messuun, alttarille, siihen kohtaan, jossa lauletaan: Jumalan Karitsa, joka kannat maailman synnin. Hänen tulee tulla suuremmaksi, minun pienemmäksi. Siinä, kun Kristus murtaa itsensä meidän puolestamme niin kuin leipä murtuu ja niin kuin ihminen saattaa murtua paineittensa alla, siinä on kaikkein olennaisin.

Olennaista ei ole se, mitä minussa itsessäni tapahtuu, miten ymmärrän tai osaan tai jaksan: olennaista on se, että sama Kristus, joka kärsii jokaisessa kärsivässä, murtaa itsensä jokaisen kovettuneen, eksyneen, itseensä käpertyneen ja taakkojen painaman puolesta.

Johannes viittaa ehtoolliseen, leipään ja viiniin: tämä on teitä varten, koko maailman elämää ja jokaista yksittäistä elämää varten ja sen puolesta.