6.5.2007, Harjavalta

4. sunnuntai pääsiäisestä
piispantarkastuksen päätösmessu

Joh 16:5-15

Sata vuotta sitten eurooppalaisessa mielen maisemassa eli vahvana ajatus, että ihminen ottaa maailmassa ohjat käsiinsä ja johtaa ihmiskunnan parempaan huomiseen, eikä Jumalaa tarvita. Se on kuitenkin ohentunut ja heikentynyt. Se rinnalle ja tilalle on tullut kokemus Jumalan poissaolosta; ei niin etteikö Jumalaa tarvittaisi, mutta Jumala on vaiti. ja poissa. Erityisesti maailmansotien kokemukset ja maailman muuttuminen yhä monimutkaisemmaksi ja vaikeammin hallittavaksi toivat tilalle kokemuksen ihmisen traagisesta yksinäisyydestä ja hylätyksi joutumisesta. Taiteissa kuvattiin paljon ihmisen eksymistä ja sitä, miten ihminen on yksin harhailemassa tyhjän taivaan alla vailla kiintopistettä. Se kokemus sisälsi kokemuksen Jumalan poissaolosta tai siitä, että Jumala on kääntänyt selkänsä, vaiennut ja jättänyt ihmisen talouden julmien ja piittaamattomien voimien armoille, eikä tällä kaikella ole erityistä tarkoitusta tai merkitystä. Näiden voimien keskellä ihmisen on yritettävä olla oman onnensa seppä ja pyristeltävä jotenkin mukana vauhdissa, joka tuntuu kiihtyvän ja vaativan yhä enemmän.

Tämän kokemuksen valossa piispantarkastuksen vierailun teollisuuspuistossa voi nähdä vierailuna siellä, missä vielä vielä selviydytään näiden valtojen armoilla. Käynti Harjavallan sairaalassa puolestaan oli näköala siihen, miten jotkut jauhautuvat rikki; kilpailuyhteiskunnan turvattomuus ja epäluulo ja hallitsemattoman elämän keskellä koettu voimattomuus kääntävät hauraan ja särkyvän mielen reagoimaan paranoidisin oirein ja masennusoirein. Käynti terveyskeskuksen vuodeosastolla oli käynti siellä, missä ovat loppuun kuluneet ja elämää leimaavat tyhjyys ja tarkoituksettomuus.

Kokemus Jumalan poissaolosta ja vaikenemisesta on todellinen kokemus, osa yhteistä kokemusmaailmaamme, mutta myös yksityisen ihmisen hyvin henkilökohtaista kokemusta. Kun elämä kouraisee kipeästi ja raskaasti, kenellä milläkin tavalla, joutuu kysymään, missä Jumala on ja vahvin kokemus on kokemus Jumalan poissaolosta ja Jumalan hylkäämäksi joutumisesta.

Kun Jeesus puhui oppilailleen ja seuraajilleen ajasta, jolloin hän ei enää ole heidän keskellään, hän tuntui ymmärtävän tämän kokemuksen. Niin kauan kun hän oli oppilaittensa keskellä, näillä oli vahva ja vastaansanomaton kokemus Jumalan läsnäolosta. Jeesuksen puheen sävy kertoo, että hän tietää, että kun hän on poissa, seuraajien mieltä hallitsee murhe ja siihen tulee kokemus hylätyksi joutumisesta, oman onnensa nojaan joutumisesta ja Jumalan poissaolosta. Jumala, koko elämän perusta, kaikki mitä saattoi kuvitella, oli äsken tässä, Jeesus Nasaretilaisessa, ja nyt se kaikki on poissa.

Kokemus Jumalan poissaolosta, vaikenemisesta ja hylkäämisestä on siis jotain, joka todellisuutta myös kristittyjen, kristillisen seurakunnan keskellä, niin kuin se on osa meidän todellisuuttamme tänään.

Juuri siksi että se on totta ja osa ihmisenä elämistä, Kristus vakuuttaa hyvin monella tavalla oppilailleen ja seuraajilleen, että kun hän on lähtenyt, heitä ei ole hylätty ja jätetty oman onnensa nojaan. Hän itse lupaa olla seuraajiensa kanssa; hän sanoo tulevansa vastaan erityisesti heikoimmissa ja kärsivänsä näissä ja näiden kanssa; hän on läsnä kirkossaan – Paavalin kuva tästä on luottamuksesta on hieno, kun hän kuvaa kristittyjä Kristuksen ruumiiksi maailmassa – ja hän lupaa, että kun hän on poissa, Jumala on läsnä Pyhänä Henkenä, joka on puolustaja, lohduttaja, rohkaisija, opastaja ja totuuden henki.

Tämän lupauksen ensimmäiset kristityt kokivat todeksi, ja sen varassa he elivät; sen varassa he kestivät kokemuksen Jumalan poissaolosta; läsnäolon kokemus oli vahvempi. Sen varassa kristillinen seurakunta elää yhä.

Se ei tarkoita, että tulisi kieltää tai sulkea silmät Jumalan poissaolon ja vaikenemisen todellisuudelta. Totuuden Henki ohjaa katsomaan totuudellisesti elämää, ei toiveitten tai pelkojen mukaisesti.

Mutta luottamus ja usko Kristuksen läsnäoloon ja Jumalan Hengen toimintaan meidän keskellämme saa näkemään toisin. Harjavallan sairaalassa ei ole vain Jumalan hylkäämiä, rikki jauhautuneita ja syrjään viskattuja, vaan arvokkaita, mittaamattoman arvokkaita ihmisiä ja heidän tarvitsemaansa tukea, apua ja hoitoa. Kristus itse on siellä hiljaa ja huomaamatta, ja Pyhä Henki on se joka antaa voimia ja rohkaisee työtä, jossa taistellaan yhdessä ihmistä tuhoavia voimia vastaan.

Terveyskeskuksen vuodeosastolla puolestaan ei näykään vain loppuun kuluneita ja tyhjyyttä päin katsovia ihmisiä, vaan elämänkokemusta, hienoa haurautta, luopumisen tyyneyttä ja hiljaista, arvokasta ihmisyyttä, kuoleman ja menetyksen kohtaamista. Kristus itse on siellä vuodepotilaana. Ja Pyhä Henki on se, joka tukee ja kannustaa ja rohkaisee näkemään – ei yhteiskunnallista menoerää tai elämänsä jo menettäneitten säilytyspaikkaa, vaan arvokkaita, kokonaisia ihmisiä, joita tulee kohdella hienovaraisesti ja kunnioittavasti.

Tämä kirkko tässä Harjavallan keskellä on merkki ja muistutus kolmiyhteisen Jumalan läsnäolosta maailmassa, jossa on paljon Jumalan poissaolon kokemusta. Siksi täällä pidetään messua; tämä on Jumalan kohtaamisen tilanne.

Ensimmäisten kristittyjen vahva kokemus oli, että Kristuksen läsnäolo jatkui erityisellä ja salaisella tavalla, kun he kokoontuivat viettämään yhteistä ehtoollista. Siinä oli läsnä kaikki se, mitä Kristus oli heille maan päällä ollessaan ollut. Siksi se oli voimanlähde ja seurakunnan elämän keskus. Siksi se on sitä yhä vielä, nytkin, meille, jotka samalla tavalla kuin ensimmäiset kristityt elämme todellisuudessa, jossa meille on yhtaikaa totta Jumalan kauhistuttava poissaolo ja Jumalan elämää ja toivoa synnyttävä läsnäolo.