5.9.2007, Turku

Saarna Turun yliopiston avajaisjumalanpalveluksessa Turun tuomiokirkossa

LK 10:25-37

Neljä henkilöä on matkalla Jerusalemista Jerikoon. Teitä täällä on enemmän, ja matka jolle lähtemisen takia olette jumalanpalveluksessa on toisenlainen, lukuvuoden mittainen. Jumalanpalveluksessa olennaista ei ole se, mitä matka on virkojen tai tehtävien, oppiaineiden tai työroolien näkökulmasta, olennaista on, mitä se on itse kullekin ihmisenä. Matka on erilainen kuin matka Jerusalemista Jerikoon, mutta kappale ihmisen matkaa yhtäkaikki kumpikin.

Yhdelle Jerusalemista Jerikoon matkaajista matka on kohtalokas. Rosvojoukko ryöstää ja pahoinpitelee hänet, hän jää virumaan tien varteen. Tällä matkalla, joka teillä on alkamassa, tapahtumat tuskin ovat näin dramaattisia. Se kuitenkin on mahdollista, että kaikki eivät pääse perille niin kuin ovat suunnitelleet ja se, että moni joutuu kolhituksi ja haavoille. Se pelko voi olla todellista – miten jaksan ja selviydyn siitä mikä on edessä.

Elämä yksinkertaisesti on sellaista; siihen sisältyy aina arvaamattomuutta, eikä matka kulje suoraviivaisesti eikä ihminen selviydy taipaleistaan särkymättä ja kolhiintumatta, takki puhtaana. Sellaisen vakuuttaminen, että kyllä tässä kaikille hyvin käy, olisi valheellista.

Tässä ympäristössä pahoinpidellyksi joutuminen tuskin on samalla tavalla näkyvää kuin Luukkaan kertomuksessa. Se on hiljaisempaa, kätketympää. Se voi olla yksinkertaisesti loppuun uupumista, mielen särkymistä, kalvavaa yksin jäämistä. Eikä rosvojoukkoa näe tai tiedä tai tunnista. Jotenkin vain käy niin; menestymisen paineet ja kiihtyvä elämisen tahti, tavoitteiden ja kilpailun kovuus, taloudelliset paineet sekä opiskelijoilla että muulla yliopiston henkilökunnalla.

Kaikki haavat eivät kaada tien oheen ja katkaise matkaa. Silti niiden tunnistaminen ja näkeminen on tärkeää. Myös itsessä. Mikä minussa on sellaista kipua ja haurautta ja mitä ne haavat, joitten kanssa minun on tultava toimeen ja mikä se pelko, jonka kanssa kuljen.

Jerikon tiellä kaksi kulkijoista pääsee perille niin kuin alun alkaen oli suunnitellut. Heistäkin tosin todetaan, että he näkivät sen, joka oli tuupertunut tien varteen.

Nämä kaksi olivat pappeja, toinen varsinainen pappi ja toinen leeviläinen, siis henkilö, joka toimitti avustavia papin tehtäviä. Voi kuvitella, että omassa kulttuurissaan heillä oli valmiudet selittää erilaisia elämän ilmiöitä, myös sitä huono-osaisuutta ja kärsimystä, jonka he näkivät. He kykenivät antamaan asioille varman, jopa kosmisiin mittasuhteisiin yltävän tulkinnan. Vastaava tulkinnan ja selittämisen rooli on nykyisin kenties avartunut ja laajentunut, se ei ole vain pappien asia eikä se tapahdu yksinomaan uskonnollisen viitekehyksen kautta.

Miten nuo kaksi selittivät tilannetta, jonka todistajiksi matkalla joutuivat, sitä ei kerrota; kenties ajatus kulki siihen suuntaan, että tien oheen tuupertuminen oli asianomaisen oma vika tai seurausta aikaisemmista vääristä teoista, kenties ajatus kulki siihen suuntaan, että tiealueen turvallisuudelle täytyy tehdä jotain. Tästä ei kerrota, koska se ei ole olennaista. Ei myöskään arvioida sitä, oliko ja missä määrin heidän tilanteentulkintansa oikea.

Olennaista kertomuksessa on se, miten tien oheen joutunut selviytyy. Se piste, josta tapahtumia ja kulkijoita arvioidaan, on tien ohessa. Näköala, joka elämän kannalta on kaikkein merkityksellisin, ei siis liity oikeaoppisiin tai päteviin selityksiin, ei myöskään tehokkaaseen ja häiriöttömään perille pääsyyn. Se liittyy siihen, miten käy sille, joka tällä matkalla on kaikkein heikoimmilla.

Tämä on kertomuksen näkökulma matkalta Jerusalemista Jerikoon. Siitä näkökulmasta papin ja leeviläisen osalta olennaista on, että he kulkivat ohi, samarialaisen osalta se, että hän pysähtyi kun näki toisen avuntarpeen. Hän tuskin oli sen vahvempi tai varmempi kuin muut; päinvastoin, kuuluminen samarialaisten etniseen ryhmään merkitsi ehkä sitä, että hän kantoi itsessään paljon syrjään joutumisen ja voimattomuuden kokemuksia. Hän tunsi oman haavoittuvuutensa ja saattoi eläytyä toisen osaan.

Tämä on merkityksellinen näköala myös sille matkalle, jonka takia olemme nyt jumalanpalveluksessa, lukuvuoden mittaiselle matkalle, joka on edessä. Se panee kysymään: miten tässä yhteisössä näen, tunnistan ja osaan pysähtyä sillä tavoin, että se joka ei syystä tai toisesta jaksa eteenpäin, tulee rohkaistuksi ja autetuksi. Kyse ei ole kummallisesta asiasta, vaan yksinkertaisesta kiinnostuksesta, sen kysymisestä, mitä kuuluu tai käden laskemisesta olalle. Ihmisenä elämisen kannalta se on merkityksellisempää kuin kaikki ne saavutukset, joita vuoden aikana tullaan saavuttamaan.

Kertomus Jerikon tieltä ei ole ytimeltään moraaliopetusta. Se liittyy keskusteluun, jossa on kysymys pelastuksesta, ihmisenä olemisen katsomisesta aivan perimmäistä todellisuutta, Jumalaa vasten. Siinä on kyse elämän perustapahtumasta, siitä, miten ihmisenä oleminen taoteutuu. Koska on ihminen, vain koska on Jumalan luoma ihmisnen, kukin tarvitsee ja kaipaa sitä, että löytyy toinen, joka näkee sisimmät haavat ja väsymyksen ja pysähtyy kohdalle; kullakin on omat painonsa kannettavana; yksin ja pelkästään omassa varassaan ei kukaan jaksa.

Kristillisen uskon salaisuuksia on, että toisessa ihmisessä, jonka kohdalle pysähtyy, ei kohtaa vain onnetonta avun tarvitsijaa, vaan itsensä Kristuksen, tunnistipa tämän tai ei.

Jerikon tiellä kaikki pääsivät perille, mutta kaksi kulkijoista siksi, että eivät jääneet yksin. Heille matka merkitsi enemmän kuin noille kahdelle muulle, se merkitsi ihmisenä olemisen perustan löytymistä. Osattomiksi jäivät lopulta pappi ja leeviläinen; heille matka jäi yksin kuljetuksi matkaksi.