4.2.2007, Pori - radio Yle1

Saarna Keski-Porin kirkko
Kynttilänpäivä Lk 2: 22-33
Yhteisvastuukeräyksen avajaisjumalanpalvelus
Radiointi Yle 1

 

Luukas näyttää näkymän Jerusalemin temppelistä. Kuvassa keskellä on lapsi.

Tänään yhteisvastuukeräyksen alkaessa on syytä Luukkaan kuvan rinnalla katsoa kahta muuta kuvaa, toista Suomesta ja toista Perusta Andien vuoristokylästä. Niissäkin molemmissa keskellä on lapsi.

Luukkaan kuvassa lapsen takaa erottuvat vanhemmat, Maria ja Joosef. Samalla tavalla kuvassa suomalaisesta lapsesta ja kuvassa Perun vuoristokylän lapsesta takaa erottuvat vanhemmat. Näissä kuvissa lapsi ei ole irrallinen, vaan hyvin perustavasti riippuvainen niistä aikuisista joiden keskellä hän kasvaa. Se kuuluu ihmisenä olemiseen ja ihmisenä kasvamiseen.

Tänään katsottavissa kuvissa Suomesta ja Perusta vanhemmat eivät ole hyvinvoivia ja valoisia hahmoja lapsen takana, sellaisia, joitten läsnäolo luo turvaa, elämäniloa ja elämänuskoa. Näissä kuvissa lapsen taustalla erottuu ahdistusta. Vanhempien oma mieli on vakavalla tavalla uupunut, masentunut tai särkynyt. Lapsi tuntee sen omassa sisimmässään raskaana varjona. Hän tuskin puhuu siitä, siinä on niin paljon häpeää ja sellaista, mitä ei ymmärrä. Salaa kannetun taakan kieli voi olla levottomuus, sulkeutuneisuus tai pelokas katse.

Luukkaan kuvassa on lapsen ja vanhempien lisäksi vanha Simeon. Hän ottaa lapsen käsivarsilleen. On tavattoman arvokasta, jos myös suomalaiseen ja perulaiseen kuvaan löytyy Simeonin kaltaisia aikuisia, isovanhempia, kummeja, naapureita, opettajia tai ystäviä. Sisimmässään yksinäiselle, peloissaan olevalle ja turvattomalle lapselle yksikin turvallinen aikuinen voi auttaa mielen eheyden säilymisessä.

Luukkaan kuvassa on myös tausta, jossa hengittävät koko juutalainen yhteiskunta, kulttuuri ja perinne. Vanhemmat toimivat niin kuin tapana on, tuovat temppeliin uhrin lapsen syntymän jälkeen. Uhrista, joka on kyyhkysenpoika, näkyy vanhempien sosiaalinen tausta: sellainen oli köyhän uhri. Vanha Simeon, joka tulkitsee tilannetta, näkee lapsen koko kansan yhteisen historian, yhteisen ahdistuksen ja vapautumisen toivon taustaa vasten.

Perulaisessa ja suomalaisessa kuvassa on niin ikään tausta. Vuoristokylän lapsen taustalla voi erottaa köyhyyden ja alistettuna olemisen pitkän historian, monella tapaa ahtaat elämänolot, sisällissodan ja vaietun väkivallan varjot sekä käsittämättömän nopean yhteiskunnan ja elämänmuodon muutoksen, joka hämmentää ihmiset ja yhteisöt.

Suomalaisen hiljaisesti vanhempiensa mielen järkkymistä kantavan lapsen taustalta saattaa erottaa irrallisuutta, kun ystävät ja sukulaiset ovat kaukana toisella paikkakunnalla, tai talouden ja työelämän säälimättömiä vaatimuksia, monenkaltaista syrjään jäämistä ja osattomuutta tai pirstaleisen henkisen maiseman, jonka keskellä kaikkien elämisen kartat tuntuvat pettävän.

Mutta keskellä näissä kaikissa kuvissa on lapsi, yksittäinen lapsi. Nämä eivät ole ensi sijassa kuvia yleisesti lapsesta tai yhteiskunnallisesta ongelmasta, vaan yhdestä Jumalan luomasta ainutlaatuisesta persoonasta, jolla on omat tärkeimmät ihmisensä, omat ilonsa ja murheensa, omat unensa ja mielikuvituksensa, omat mielileikkinsä, omat pelkonsa ja oma yksinäisyytensä.

Luukkaan kuvassa temppelistä on kuitenkin vielä jotain, aivan erityistä. Juuri se antaa kuvalle sen varsinaisen merkityksen. Siinä vanha Simeon tunnistaa lapsen Kristus-lapseksi, Kristukseksi, joka on maailmalle, kaikille ihmisille luvattu valo ja toivo.

Simeon auttaa meitä näkemään: siinä, tavallisessa lapsessa, jonka vanhemmat tavan mukaisesti tuovat temppeliin, on Kristus. Siis: tässä Luukkaan kuvassa aivan keskellä onkin Kristus.

Niin kuvan keskellä on valo ja toivo. Meidän tehtävämme on viedä sama valo ja toivo kahteen muuhun kuvaan.

Siinä valossa nämä kuvat ja niiden ihmiset voivat tulla varjoista näkyville. Ne ovat kuvia meidän maailmastamme, tästä samasta elämästä, kenestä tahansa meistä; tämän keskellä kaikki eivät selviydy ehjinä ja särkymättä. Tarvitaan paljon herkkyyttä, jotta voi tunnistaa, milloin joku lapsi tai vanhempi kantaa kohtuuttomia taakkoja, ja tarvitaan paljon hienotunteista viisautta ja rohkeutta asettua näiden lasten ja perheiden rinnalle, olla se Simeon, joka ottaa lapsen syliin. Sillä tavoin valo ja toivo voi raottua elämään, jossa on paljon vaiettua pimeyttä ja häpeää.

Luukkaan kuvassa valo ei tule ulkoapäin, vaan on jo siinä, keskellä olevassa lapsessa, jossa Simeon tunnistaa Kristuksen. Samasta on kyse suomalaisessa ja perulaisessa kuvassa. Keskuksessa on Kristus. Näissä lapsissa, vähimmissä, juuri siellä missä elämä on hauraimmillaan ja murtumaisillaan, meitä vastaan tulee Kristus, joka kantaa ihmisen elämän taakkaa. Tarvitaan paljon uskoa, toivoa ja rakkautta, yhtä paljon kuin Simeonilla oli, että tunnistaa sen. Jos tunnistaa ja ymmärtää, tapa katsoa näitä kuvia voi muuttua. Nämä lapset eivät ole vain meidän apumme ja toimintamme kohteita, vaan juuri heissä Jumalan antama elämä toteutuu täydellä tavalla. Juuri heidän elämästään voimme oppia niin kuin itseltään Kristukselta.

Siinä tarvitaan paljon uskoa, sellaista uskoa kuin Simeonilla, paljon nöyryyttä ja kunnioitusta näiden lasten edessä niin kuin Kristuksen edessä.