30.9.2007, Kiikka

Piispantarkastuksen päätösmessu

Mikkelinpäivä Matt 18:1-6,10

Kuka on suurin taivasten valtakunnassa? Kysymys ei vaikuta teoreettiselta, ei myöskään opetuslapsijoukon sisäisen nokkimisjärjestyksen selvittämisyritykseltä.

Siinä on pikemminkin hyvin inhimillinen ja perustava kysymys: millä tavalla ja millä perusteella täällä ihmisen arvo lopulta mitataan. Siinä on mahdollista lukea hyvin henkilökohtainen ja itse kutakin lähelle tuleva pohjasävy: mikä on minun arvoni, millainen minun tulisi olla, saadakseni arvostusta ja hyväksyntää.

Me kysymme tätä tilanteessa, jossa maailmanlaajuiset markkinat ja talous näyttävät hallitsevan koko ajattelutapaa. Sen mukaisesti kaiken – ei vain tavaroiden - arvo on määriteltävissä sen markkina-arvon kautta ja mitattavissa. Olennaiset inhimilliset suhteet nähdään yhä enemmän markkinasuhteina, ja tällöin koko todellisuus näyttää rakentuvan markkinoitavista ja ostettavista tuotteista. Se näkyy kaikilla elämänalueilla, myös aatteissa ja uskonnoissa. Jopa niin perustava seikka kuin toisesta ihmisestä välittäminen näyttää edellyttävän sitä, että avun kohteesta tehdään tuote, jota markkinoimalla voidaan kerätä varoja hänen hyväkseen. Tässä todellisuudessa merkitykset muodostuvat sen perusteella, miten ne ovat tuotteistettavissa ja siten myytävissä.

Paine siihen, että myös ihmisen arvo nähdään tätä kautta on melkoinen. Kysymys, kuka on suurin, kääntyy muotoon: kuka kykenee markkinoimaan itsensä parhaiten. Yhä enemmän on niin, että tullakseen hyväksytyksi ja voidakseen kokea itsensä arvokkaana ihmisen on kyettävä luomaan itsestään sellainen tuote, jonka toiset ostavat. Jos näin ei tapahdu, jää syrjään, tarpeettomaksi ja merkityksettömäksi.

Tällainen maailma on kova ja julma maailma, vaikka se tuottaisi ulkoista vaurautta. Se on kova sille, joka ei tässä pelissä selviydy ja jää syrjään, hyödyttömäksi ja merkityksettömäksi, niin kuin pois viskattava tavara, jolle vain on löydyttävä jokin säilytyspaikka. Se on kova myös sille, joka joutuu jatkuvasti muokkaamaan itsestään tuotetta saadakseen osakseen hyväksyntää ja arvostusta, jota niin kipeästi kaipaa. Siinä voi kadottaa itsensä, sen minän joka on kaiken yrittämisen ja ponnistelun ja muokkaamisen takana.

Kun opetuslapset kysyvät, kuka on suurin, he tuovat samalla kysymykseen syvän perspektiivin. He kysyvät, kuka on suurin taivasten valtakunnassa, siis lopullisessa katsannossa, Jumalan edessä. Meille sama kysymys voi olla: onko viime kädessä, Jumalan silmissä myös niin, että ratkaisevaa on, kykenemmekö luomaan itsestämme hyväksyttävän tuotteen, riittävän hurskaan, riittävän kunnollisen.

Jeesuksen vastaus on tiukka ja suora, lähes vihainen, ja yllättävä. Hän alkaa puhua lapsesta.

Kun toiset kysyvät suurimmasta, hän nostaa esiin pienimmän ja sanoo: siinä teille suurin. Ottakaa mallia.

Hän ei selitä: teidän tulisi ottaa tästä lapsesta mallia, koska lapsi on sellainen ja sellainen tai koska lapsi yleisesti ottaen on tärkeä tulevaisuuden takia tms. Hän ei sano poimineensa tietyistä syistä erityisesti tämän lapsen kaikkien lasten joukosta, jossa on häijyjä, levottomia, kilttejä, huonotapaisia, kaikenlaisia lapsia. Hän vain asettaa lapsen keskelle, valikoimatta ja erittelemättä, ja toteaa: tätä suurempaa ei ole, tästä pitäkää huoli.

Meidän yhteiskunnassamme lapsia arvostetaan lapsina kenties paremmin kuin koskaan historiassa. Siitä huolimatta on tarpeen katsoa lasta Jeesuksen tavoin: siinä on mittaamattoman arvokas ihminen juuri nyt, juuri sellaisena, ei vanhempiensa takia, ei tulevana työntekijänä, ei siksi, mitä hänestä voidaan kasvattaa ja kouluttaa, vaan juuri nyt, omana itsenään.

Erityisen tarkasti on syytä katsoa ja kuulla, mitä yhteisestä elämästämme näkyy lasten kautta. Diakonia- ja sosiaalityöntekijät kertovat lasten todellisuuden kaksinaisuudesta. Suurin osa lapsista voi paremmin kuin koskaan, mutta samalla on kasvamassa niiden lasten määrä, jotka kärsivät mielenterveyden ongelmista tai yksinäisyydestä tai ahdistuksesta. Heidän tilanteensa on jatkuvasti vaikeutumassa. Kyse on harvoin lapsen omista ominaisuuksista; kyse on siitä, että hänen kasvuympäristönsä on niin ahdistava tai turvaton, että hän ei tahdo jaksaa. Jos vanhemmat eivät tahdo selviytyä näillä markkinoilla, murtuminen voi tapahtua sillä kohtaa, joka on haurain, lapsessa.

On ollut hyvä nähdä, että täällä Kiikan seurakunnassa, kun on kysytty, mikä on tärkeintä, on haluttu panostaa lapsityöhön, ikään kuin nostaa lapsi keskelle niin kuin Jeesus teki. Olennaista silloin on, että keskellä eivät ole vain ne lapset, jotka voivat hyvin, vaan erityisesti ne, jotka voivat huonosti, hankalat, sulkeutuneet, levottomat, mosentuneet lapset, ne joitten ennuste selviytymisestä ja menstymisestä kovilla markkinoilla on kaikkein heikoin. Sellainen lapsi on nostettava keskelle seurakunnassa.

Jeesus ei vain nosta lasta keskelle, vaan antaa ymmärtää että siinä on myös vastaus kipeään kysymykseen: mihin viime kädessä perustuu ihmisen arvo ja miten voi tulla hyväksytyksi. Hän tuskin tarkoittaa, että meidän tulisi kadottaa oma aikuisuutemme, päinvastoin, juuri aikuista, vastuullista, turvallista, suhteellisuudentajuista aikuista lapset tarvitsevat.


Hän nostaa esiin sen, jonka arvo ei perustu hänen omiin suorituksiinsa tai menestymiseen tai ponnisteluihin, ei kunnollisuuteen tai kiltteyteen. Vaan pelkkään olemassaoloon, Jumalan antamaan elämään. Hänen viestinsä on meille: hellittäkää, nöyrtykää, suostukaa siihen, että perimmältään olette riippuvaisia toisistanne ja Jumalasta, ei teidän tarvitse olla vahvoja ja riippumattomia, ei teidän tarvitse luoda itsestänne kaupaksi menevää tuotetta, koska olette arvokkaita itsessänne. Minä otan teidät vastaan niin kuin nämä lapset, jotka kyselemättä ja yrittämättä tulevat minun luokseni.

Sillä tavoin ihminen arvioidaan taivasten valtakunnassa.