28.10.2007, Pomarkku

Saarna piispantarkastusmessussa Pomarkun kirkossa
Uskonpuhdistuksen muistopäivä

Joh 4:46-55

Tänään on uskonpuhdistuksen muistopäivä. Mikael Agricolan juhlavuonna on ollut esillä se, miten uskonpuhdistus merkitsi oman kielen merkityksen näkemistä. Ei vain niin, että kullakin on oikeus lukea ja kuulla Jumalan Sanaa ja kristillisen uskon syviä aarteita omalla kielellään, ymmärrettävästi, vaan myös niin, että jokaisella on oikeus puhua ja ilmaista elämänsä asioita omalla kielellään, myös kirkossa, ja tulla kuulluksi.

Uskonpuhdistus ei kuitenkaan koskenut vain kieltä. Se koski näkökulmaa elämään ja kristilliseen uskoon. Yhden tärkeän ulottuvuuden siitä toi esiin eurooppalaisen uskonpuhdistuksen murroksessa elänyt taiteilija Pieter Brueghel. Hänellä on merkillisiä maalauksia evankeliumien tapahtumista. Niissä on usein tavattoman paljon ihmisiä. Ne ovat täynnä arkista hyörinää, ihmiset tekevät töitään, juttelevat keskenään, lapset leikkivät, joku käy kauppaa, joku kengittää hevosta, joku laittaa ruokaa, joku leipoo. Nopeasti katsottuna ei erota mitään raamatun kertomukseen liittyvää. Mutta kun katsoo tarkasti, voikin ihmisjoukosta ja arkisen hyörinän keskeltä erottaa Kristuksen, joka on kantamassa ristiään, tai Marian ja Joosefin saapumassa Beetlehemiin. Elämä jatkuu täyteläisenä, eikä kukaan kiinnitä Kristukseen huomiota, mutta sen kaiken keskellä hän on, ja tapahtuu jotain joka on kaikkien osalta merkityksellistä.

Niissä maalauksissa Kristuksessa ei erotu jumalallista hohdetta, ei mitään erityistä. Niissä on haluttu kuvata se, miten Jumalan Poika on tullut ihmiseksi, arkisen elämän keskelle. Ihmisten ei tarvitse ponnistella ollakseen jotain pyhempää ja tavoittaakseen ja löytääkseen Jumalan; Jumala on tullut heidän keskelleen.

Siinä evankeliumin kertomuksessa, jonka luin, Kristus on arkisen elämän keskellä kuin Brueghelin maalauksessa, ja hänen edessään on tavallinen virkamies – voisi olla joku työntekijä tuosta viereiseltä kunnantalolta, tai konepajan työntekijä, tai opettaja tai hoitaja vanhainkodilta, tai joku teistä osana sitä elämää, joka täällä Pomarkussa tapahtuu – käydään kaupassa, autot kohisevat kasiteillä, lapset ovat koulussa, tehdään remonttia seurakuntatalolla.

Evankeliumin mies puhuu yksinkertaisesta, tavallisesta asiasta niin kuin osaa; hän on hädissään poikansa takia. Hän puhuu Kristukselle, sillä hän ei tiedä, kenelle muulle voisi hätäänsä puhua.

Mistä pomarkkulainen mahtaisi puhua vastaavasti? Ehkä samasta asiasta, ehkä hänelläkin on huoli lapsestaan, tai itsestään vanhempana, miten jaksaa tai osaa olla sellainen vanhempi, jota lapsi tarvitsee. Ehkä hän puhuisi omista vanhemmistaan ja siitä miten nämä selviytyvät, löytyykö näille hoitopaikka sitten kun kotona ei enää pärjää. Ehkä hän puhuisi itsestään, siitä, miten ei tahdo aina jaksaa, kun työn paineet ja uupumus tahtovat käydä ylivoimaisiksi. Ehkä hän pyytäisi lepoa. Ehkä hän ei löytäisi sanoja ollenkaan, mieli olisi niin hajanainen ja sekava tai ahdistus niin ankara, ettei se edes pukeutuisi sanoiksi. Ehkä hän vai toisi oman ristiriitansa ja hätänsä mielenterveytensä tai alkoholin kanssa kamppaillessa. Ehkä hän köyhyyteensä ja puutteeseensa pyytäisi ateriaa ja muita välttämättömiä tarpeita, että saisi llaskut maksetuksi.

Te tiedätte paremmin pomarkkulaisten huolet ja hädän. mikä on se huoli, jonka kanssa te kuljette, tai kenen ja millaisen elämän taakan kanssa ajattelette pomarkkulaisten tulevan tänne kirkkoon, Kristuksen luo niin kuin virkamies meni Kapernaumiin Kristuksen luo.

Evankeliumissa puhutaan miehen kohdalla myös uskosta. Miehelle itselleen kyse oli avun pyytämisestä, ei erityisen uskonnollisen uskon esittelystä. Hän tuskin olisi osannut eritellä sitä mitenkään. Se oli vain jotain joka kumpusi hänen oman elämänsä hädästä ja sen keskeltä. Hän ei kuulunut sisäpiiriin, Jeesuksen lähimpiin seuraajiin, jotka ehkä olisivat osanneet tulkita ja pukea uskonsa sanoiksi.

Tärkeää oli, että Kristus otti hänet vastaan ja kuuli häntä, ja tunnisti uskon, jota mies itsekään ei ehkä uskoksi tunnistanut.

Se on lohdullista. Usko ei ole erityinen suoritus, jonka voisi pinnistelemällä itsestään puristaa esiin. Useimpien pomarkkulaistenkin usko on hiljaista ja kätkettyä, siitä ei tehdä numeroa; se on joskus itselle tunnistettavaa ja nousee esiin rukouksena, joskus ei; häälyvää ja repaleistakin. Voi olla, että se on ensi sijassa yhteistä uskoa, sitä, että liitytään ja kuulutaan tähän joukkoon, seurakuntaan, joka tunnustaa uskonsa kirkossa. Se usko on olemassa silloinkin, kun omasta sisimmästään ei uskoa löydä.

Kristus tunnistaa senkin uskon. Luottamus siihen on tärkeämpää kuin oman uskon tarkkaileminen; oman uskonsa varassa ei kukaan jaksa.

Evankeliumin kertomuksessa tapahtuu ihme: poika paranee. Nyt voisi ajatella, että sellaisia ihmeitä ei Pomarkussa tapahdu. Vai tapahtuuko ehkä sittenkin, arkisesti ja huomaamatta. Täälläkin ihmisten hätä tulee siellä täällä kuulluksi. Täälläkin ihmiset saavat sairauksiinsa apua lääkärin ja hoidon välityksellä; joku ahdistunut saa purkaa mieltään ja elämä kevenee hetkeksi, loppuun väsynyt alkaa hitaasti toipua, surun maahan lyömä alkaa nähdä vähitellen elämässä valoa; vanhukselle järjestyy hoitopaikka; diakonissa vastaanotolta löytyy avsutus täksi päiväksi ja joku joka jaksaa kuulla elämäntarinan; levoton lapsi saa hetkeksi sylin, jossa rauhoittua..

Elämä ei muutu kokonaan toiseksi, niin kuin eivät evankeliumin miehen ja hänen perheensäkään elämästä murheet ja sairaus lopullisesti poistuneet. Mutta pieniä ihmeitä tapahtuu, elämää ylläpitäviä ihmeitä; niin Jumala toimii. Ja missä niin tapahtuu, siellä usko saa tukea ja vahvistuu.

Uskonpuhdistuksen päivänä pomarkkulaista maisemaa ja elämää voi katsoa kuin Brueghelin maalausta: monenlaista tavallista elämää, kipua ja iloa, arkista hyörinää. Hän on tässä ehtoollispöydässä läsnä, hänen eteensä tuomme koko oman elämämme ja pomarkkulaisen elämän. Mutta ei vain tässä, vaan tämän koko maiseman keskellä keskellä, huomaamattomana, tunnistamattomana kulkee Kristus. Hän on se, joka väsyy työn ja elämän paineissa, jonka mieli särkyy, se levoton lapsi päiväkodissa, se dementoitunut vanhus vanhainkodilla.