22.4.2007, Oripää

22.4.2007, Oripää

Piispantarkastuksen päätösmessu
2. sunn pääsiäisestä

Joh 10:11-16

Kuva Jeesuksesta paimenena on evankeliumien peruskuvastoa. Se nousee ajankohdan arkisesta todellisuudesta; käyttäessään tällaista kuvaa itsestään Jeesus tiesi puhuvansa kieltä, jonka hänen kuulijansa, Galilean kalastajat, maatyöläiset ja lammaspaimenet tunsivat ja ymmärsivät.

Se viittasi ihmisten todelliseen ankaraan elämään. Ne mielikuvat, joita puhe hyvästä paimenesta herttaisena, kiiltokuvamaisena ja lempeänä suojelijana meissä herättää, olisivat olleet outoja ja vaikeasti tunnistettavia Jeesuksen kuulijoille. Heille kyse oli puheesta, joka koski karua ja raskasta arkipäivää.

Kun Jeesus puhui itsestään paimenena, se sisälsi myös yhteiskunnallisen viestin. Hän asettui köyhien ihmisten rinnalle, osaksi heidän maailmaansa, heidän elämänkysymystensä keskelle, eikä katsonut ylhäältä hallitsijoitten tai kansan johdon näkökulmasta.

On vaikea kuvitella, mikä vastaisi meidän ympäristössämme samaa. Olisiko kuvat poimittava kodinhoitajien maailmasta, tai päivähoidosta, tai toimeentulonsa kanssa kamppailevien opiskelijoiden parista tai työssä uupuvien perheen isien tai äitien maailmasta, tai toimeentulotukiluukulta.

Jeesus joka tapauksessa käytti kuvaa lammaspaimenesta ja laumasta. Jo se sisälsi kuulijoille kohdistetun viestin: juuri te olette tärkeitä, juuri teitä varten minä olen tullut.

Maailma jonka Jeesus kuvaa, on kova maailma. Se on uhkaavien susien ja petollisten paimenten maailma, se on eksymisen ja kadoksiin joutumisen maailma. Sellaisena se on helppo tunnistaa. Me elämme samassa maailmassa.

Elämän epävarmuus ja uhanalaisuus on totta myös meille. Sellaista ulkoista turvallisuutta ei ole, mikä ei voisi murentua. Sellaista vahvuutta ei ole, mikä ei voisi särkyä. Sairaus, työpaikan menetys, mielen järkkyminen, perheen hajoaminen; kyllähän tämä on tuttua. Työ- ja talouselämän vaatimuksiin kätkeytyy nykypäivän susia; jos ei pysty tai kykene pysymään mukana, huomaa joutuneensa viskatuksi syrjään. Viestit sosiaali- ja diakoniatyöstä ovat vahvistuvasti sellaisia, että syrjäytyminen, köyhyys ja osattomuus on syventymässä; se näkyy kaikissa ikäryhmissä, niin lapsissa, nuorissa kuin työikäisissä ja vanhuksissa.

Samoin on tuttua, että ympärillä on paljon niitä ääniä, jotka vakuuttavat, että he kyllä pitävät huolen ja takaavat hyvän elämän. Koko mainonnan ja markkinoinnin maailma on tämän lupauksen kyllästämä. Sellaisia paimenia, jotka houkuttelevat joukkoonsa vakuuttavin totuuden sanoin, on myös uskonnon alueella. Ja mitä suuremmin sanoin julistetaan, sitä enemmän jälkeen jää pettymystä ja tyhjyyttä.

Tässä todellisuudessa Jeesus siis käyttää itsestään kuvaa: minä olen hyvä paimen. Ja me siis hänen laumansa.

Tämäkin on olennaista. Tässä maailmassa tärkeää on tietää kuuluvansa johonkin; ihmistä ei ole tarkoitettu harhailemaan yksin ja toisista riippumattomana; tärkeää on tietää, että kuuluu joukkoon. Seurakunta, kristillinen kirkko, on kristittyjen lauma, se yhteisö, johon kuulua. Lampaita on monenlaisia, toiset ovat uskossaan heikompia, toiset vahvempia, toiset ovat näkyvästi kantamassa vastuuta laumasta, toiset vain kulkevat mukana sen kummemmin ajattelematta tai pohdiskelematta. On tärkeää nähdä, että seurakunta Kristuksen laumana ei koostu vain niistä, jotka näkyvästi ja tietoisesti edustavat laumaa, vaan suuri osa laumasta on hiljaisia, ujoja kristittyjä, jotka eivät uskostaan paljon puhu, mutta kuuluvat yhtä tärkeinä jäseninä laumaan.

Kun Jeesus puhuu itsestään paimenena, hän myös korostaa, että hänellä on myös muita lampaita. Sillä hän varoittaa itsetyytyväisyydestä; ei Kristusta voi omia; hänen toimintansa ihmisten keskellä on aina enemmän kuin kaikki inhimilliset rajat ja kuvitelmat oikeassa olemisesta. Se on oikeastaan selkeä kehoitus, ei suojautua, vaan avautua ulospäin; toisaalla ei olekaan välttämättä uhkaa ja vihollisia vaan myös saman paimenen laumoja.

Ja siis tämän lauman paimenena tässä epävarmassa, monella tavalla vaikeassa maailmassa Jeesus on. Hän ei sano, että hyvä paimen olisi vahva ja voimakas ja estäisi siten kaiken pahan pääsyn lauman kimppuun. Hyvä paimen on sellainen, joka pysyy laumansa ja sen jäsenten rinnalla myös silloin, kun menee huonosti; hän ei pakene susien tullessa. Hän kärsii laumansa ja sen yksittäisten jäsenten kanssa, heidän rinnallaan ja heidän puolestaan.

Laumassa ei ole suojassa kaikelta pahalta; elämä on sellaista kuin elämä on siinäkin; mutta se ei tarkoita, että paimen olisi hylännyt tai jättänyt yksin ja oman onnensa nojaan.

Pyhässä ehtoollisessa Kristus on läsnä niin kuin hyvä paimen laumansa keskellä on. Siihen kukin tulee oman elämänsä kanssa, kaikkien ilojensa ja vahvuuksiensa ja särkyneisyyden, petollisuuden ja voimattomuuden kanssa, kaiken väsymisensä kanssa; ei se tuo taianomaista suojaa, että nyt ei mitään pahaa tapahtuisi. Mutta siinä Kristus murtaa itsensä meidän ja kunkin puolesta. Hän on uhrannut ja uhraa itsensä meidän elämämme puolesta, jotta me jaksaisimme, jotta tietäisimme, että kuulumme hänen laumaansa, tapahtuipa elämässämme mitä tahansa. Ja hän lähettää meidät murtumaan elämän ja toisten puolesta.