18.3.2007, Lavia

Lavian seurakunnan piispantarkastus
4. paastonajan sunnuntai

Joh 6:1-15

Laviassa on asukkaita runsas 2000, seurakunnan jäseniä hiukan alle. Siis selvästi vähemmän kuin mitä evankeliumit kertovat olleen ihmisiä koolla, kun Jeesus ruokki heidät viidellä leivällä ja kahdella kalalla.

Parissa tuhannessakin on paljon.

Tänään siunataan tehtäväänsä seurakunnan vastuunkantajia, uudet luottamushenkilöt. Teidän tilanteenne voi olla saman kaltainen kuin opetuslasten. Näette edessänne lavialaiset ihmiset ja kysytte, miten me nämä ruokimme. Edessä on monenlaisia kysymyksiä, suuriakin tulevaisuutta koskevia, tarvitaan viisautta ja sen näkemistä, mikä on erityisen tärkeää.

Evankeliumin kertomuksessa Jeesus ja opetuslapset eivät kiinnittäneet erityistä huomiota siihen, paljonko paikalla oli väkeä sanoen esimerkiksi: onpa hienoa että on näin paljon. He kiinnittivät huomion siihen, mitä ne ihmiset, jotka sillä hetkellä heidän edessään olivat, juuri nyt tarvitsivat.

Samoin teidän tehtävänne – ja meidän yhdessä - on kysyä, mitä on se nälkä, jota näillä lavialaisilla ihmisillä nyt on. Elämäntarinoita on monta, pari tuhatta, ja yhtä monta erilaista nälkää. Joukossa on niitä, joitten nälkä liittyy hyvin konkreettisiin toimeentulon kysymyksiin. Voi olla, että väen väheneminen aiheuttaa hiljaista tulevaisuudenuskon ja elämänmahdollisuuksiin luottamisen nälkää. Voi olla, että joukossa on nuoria, joilla on oman paikan löytämisen nälkä ja he kysyvät voisiko se löytyä täältä vai onko lähdettävä muualle. On lapsia, joilla on turvallisen aikuisen nälkä.

Voi olla, että aikuisten joukossa on paljon levon nälkää, kun työn ja elämän paineet ja huolet väsyttävät. Voi olla että on paljon mielekkyyden ja tarkoituksen nälkää, sellaista, jota ei oikeastaan tahdo tunnistaa kuin toisinaan hiipivänä turhuudentuntona. Voi vain aavistaa, miten paljon on sovinnon nälkää, kun ihmissuhteet ovat särkyneet, perheen sisällä ei tahdo löytyä yhteisen elämän mahdollisuuksia.

Voi vain aavistaa, miten paljon on kaipuuta siihen, että oppisi elämään kivun kanssa, ja miten paljon paranemisen toivoa. Miten paljon on mielen särkymisen aiheuttamaa ahdistusta ja tuskaa.

Täällä on poikkeuksellisen paljon vanhuksia, ja heidän suhteellinen määränsä lisääntyy. Se tarkoittaa, että täällä on paljon elämänkokemusta, ja paljon tajua elämän hauraudesta ja rajallisuudesta. Mutta myös yksin jäämisen kokemusta ja sen nälkää, että tulisi joku ihminen käymään ja olisi minusta kiinnostunut ja kuuntelisi minun elämäntarinaani.

Eikä voi tietää, miten paljon täällä on hiljaisuuden ja rauhan kaipuuta, ja uskon ja toivon nälkää, kun oma usko on repaleinen ja tuskin tunnistettavissa.

Teidän edessänne on ihmisiä, joilla on monenlaista nälkää. En ihmettele, jos mieleen hiipii sama avuttomuus ja voimattomuus kuin opetuslapsilla. Mitä siitä mitä meillä on, on näin monelle. Tai yhtä hyvin, kun kohtaa niitä lavialaisia, joitten elämän vaikeudet ja kivut ovat niin suuria, että niitten edessä nostaa kätensä ja tuntee voimattomuutta. Mitä minusta on tämän elämän vaikeuden edessä.

Ja lisäksi, ei ole kysymys vain joistain toisista, vaan itse kullakin meistä on oma nälkämme, oma kaipuumme, oma haurautemme ja särkyneisyytemme. Mekin odotamme, että joku huomaisi meidän nälkämme.

Kun opetuslapset olivat samassa tilanteessa, Jeesus ohjasi heitä katsomaan tilannetta tietyllä tavalla.

1) Oli tärkeää, että he näkivät sen, mitä ihmiset juuri sillä hetkellä, tarvitsivat, mikä oli tärkeä kysymys juuri nyt. He eivät kysyneetkään, miten saataisiin kaikki muuttumaan ja ihmisten nälkä ikuisiksi ajoiksi tyydytetyksi. He kysyivät, mitä juuri nämä ihmiset juuri nyt tarvitsivat. Sekin oli paljon. Siinä tilanteessa oli helppo nähdä, että tarvittiin konkreettisesti leipää. Tässä tilanteessa tänään ei ole mahdollista nähdä yhtä selkeästi. Ei voi toisten puolesta tietää, mitä tämä tarvitsee. On maltettava herkällä korvalla aistia ja kuunnella sitä, minkä nälkä kullakin on. Jo se, että joku on siitä kiinnostunut, voi olla apu ja rohkaisu siihen hetkeen.

2) Jeesus ohjasi opetuslapsia, ei vain katsomaan, mitä tarvitaan, vaan myös mitä on. Siellä oli pieni poika, jolla oli eväät. Se millä oli merkitystä, ei tullut jostain ulkopuolelta, sitä ei voinutkaan mennä ostamaan kaupasta. Ei voinut ajatella, että kunhan joku jostain ulkopuolelta toisi jotain niin kyllähän me jakaisimme. Se mitä oli ja tarvittiin, oli siinä joukossa. Se piti nähdä ja tunnistaa. Ei kysytty, mitä pieni poika Jeesuksesta ajatteli, miten tämä mahdollisesti uskoi. Hän kuului joukkoon, se riitti, ja hänen eväänsä tulivat käyttöön.

Siis tärkeää on, ei vain sen näkeminen, millaista nälkää Laviassa on, vaan myös se, mitä täällä on: mitä voimavaroja ja lahjoja itse kullakin on. Kysymys on siitä, että rohkenee laittaa ne käyttöön. Rohkenee kuunnella ja rohkaista sitä joka sellaista tarvitsee, rohkenee lähteä talkoisiin, kun sitä tarvitaan. Rohkenee kysyä, miten toinen jaksaa. On tärkeää tunnistaa ne eväät, joita on ja laittaa ne käyttöön.

Pienen pojan eväissä ei ollut mitään erityistä tai hienoa, ne olivat yksinkertaiset eväät. Enempää kuin se, mitä kullakin on, ei odoteta tai tarvita, ei luottamushenkilöltä, työntekijältä tai seurakuntalaiselta.

3) Eivät niitten ihmisten, jotka olivat koolla, kaikki tarpeet tulleet ykskaks tyydytetyiksi, ei heidän elämänsä muuttunut yksinkertaiseksi tai helpoksi. Vaikeudet ja arkinen elämän jatkui kuten ennenkin, mutta he saivat sen, mitä he juuri sillä hetkellä tarvitsivat ja jaksoivat taas kappaleen matkaa eteenpäin. Siitä on nytkin kysymys. Se voi joskus olla piipahdus naapurissa, se voi joskus olla vain sitä, että pysähtyy kauppamatkalla kysymään toiselta, miten menee. Se voi olla hiljainen rukous toisen puolesta. Se voi olla rohkea päätös luottamuselimessä. Tärkeää on se, mitä tähän hätään tarvitaan, tänään, että joku jaksaisi vähän paremmin ja toivoa olisi hiukan enemmän.

4) Jeesus siunasi eväät. Se oli ratkaisevaa. Siksi olemme täällä kirkossa, pyytämässä häneltä siunausta sille, mitä meillä on, sekä teille luottamushenkilöille, että kaikille muille seurakuntalaisille. Pyytämässä, että Jeesus itse tekisi ihmeen, että siitä mitä meillä on, riittäisi sille, joka tarvitsee, tämän hetken tarpeisiin.

Kun kumarrumme ehtoollispöytään, kumarrumme kaiken sen nälän kanssa, mitä meidän sisimmässämme on, että Jeesus tunnistaisi sen, ja omien eväittemme kanssa, että Jeesus lähettäisi meidät jakamaan niitä eteenpäin toisillemme.