17.6.2007, Köyliö

3. sunnuntai helluntaista
Hautausmaan laajennuksen vihkiminen

Lk 14:16-24

Hautausmaan laajennus vihitään tänään tarkoitukseensa, muusta maa-alueesta erotetuksi ja erilliseksi. Se tapahtuu Jumalan sanalla ja rukouksella. Sillä tavoin hautausmaasta tulee paikka, josta elämä näkyy aivan erityisessä valossa, toisin, ja kenties tarkemmin kuin muun elämän keskeltä..

Keskieurooppalaisissa vanhoissa kirkoissa on vastaavassa tarkoituksessa eräs erikoinen kuva-aihe. Se on kuolemantanssi. Kuolemantanssimaalauksissa kuvataan kuolemaa edustavia hahmoja tanssimassa eri-ikäisten ja eri säätyjä edustavien ihmisten kanssa. Kuolema kutsuu tanssiinsa niin paavin kuin kerjäläisen, niin vanhuksen kuin pienen lapsen. Kaikkien ihmisten elämä on vastakkain kuoleman kanssa.

Suomalainen taiteilija Leena Rekola on grafiikassaan tuonut tämän aiheen keskelle nykyaikaa. Hänen töissään mustapukuinen kuolema näkyy keskellä nykyihmisen elämää. Töitten niminä on mm. kuolema ja tasavallan presidentti, kuolema ja lapsi, kuolema ja kauppa-apulainen, kuolema ja piispa, kuolema ja autoilija, kuolema ja koulupoika jne.

Kuolemantanssi samoin kuin maisemassa erottuva hautausmaa muistuttavat, että kuolema on jokaisen ihmisen osa. Ja vain sitä vasten elämä näkyy oikeassa perspektiivissä. Jumalan jokaiselle ihmiselle antama elämä on ainutkertainen ja rajallinen, ja juuri siksi mittaamattoman arvokas. Siksi juuri tämä hetki on tärkeä. Tämän päivän ja tämän päivän elämän Jumala on meille antanut. Nämä ihmiset ympärillä, tämän kesän.

Elämän tärkeysjärjestys erottuu erityisesti, kun elämää katsoo sen rajallisuutta vasten. Kuolemantanssi ja hautausmaa kutsuvat kysymään, mikä elämässäni on tärkeää ja elämään sen mukaan.

Aina ei ole helppo erottaa sitä, mikä on tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää. Voi olla että tarvitaan pysähtymistä, rauhaa ja levollisuutta, jotta se erottuisi. Sitäkin varten hautausmaa vihitään, paikaksi, jossa on rauhaa ja levollisuutta katsoa omaa elämää erilaisesta perspektiivistä, jotta olennainen erottuisi. Siitä katsoen voi aavistaa, että tärkeintä ei löydä haalimalla itselleen mahdollisimman paljon, paljon tehtäviä, paljon kokemuksia. Ja voi aavistaa, ettei elämä ole jossain muualla, vaan tässä ja nyt, ja tärkeät asiat ovat hyvin yksinkertaisia.

Vaikka tietäisi, mikä on tärkeää ja olennaista, sen mukaan ei tahdo osata elää. Helposti ajattelee, että kyllähän minä sitten kun… Mutta elämä ei toteudu vasta joskus, vasta sitten kun on jäänyt eläkkelle, tai kun on saanut tämän projektin tehdyksi tai kun se ja se on ensin hoidettu, sitten alan elää, sitten on aikaa sille, mitä todella haluan ja mikä on tärkeää. Ei niin. Elämä on tässä ja nyt, tämän hetken Jumala on antanut.

Jeesuksen esittämä vertaus juhlasta, johon kutsutuilla oli kaikenlaisia verukkeita, kertoo samasta. Siinä on ihmisiä, jotka on kutsuttu juhlaan, mutta jotka kieltäytyvät, koska on sitä ja sitä tehtävänä. He eivät väheksy juhlaa, siitä ei ole kysymys, vaan heillä vain on niin paljon toimitettavaa, ettei juuri nyt ole mahdollisuuksia. Ja heidän kohtalonsa on, että he jäävät osattomiksi juhlasta, lopullisesti. Elämän juhlaan on kutsuttu nyt, ei vasta sitten, kun…

Kuolemantanssikuva ja hautausmaa auttavat ymmärtämään myös toista Jeesuksen vertauksen ulottuvuutta. Ne asettavat inhimilliset arvojärjestykset päälaelleen. Kuolema kutsuu tanssiinsa jokaisen arvoon, asemaan ja omaisuuteen katsomatta. Se on perspektiivi, joka näkyy, kun elämää katsoo hautausmaalta, olennainen perspektiivi. Oma elämä näkyy vain paljaasti ihmisenä, riisuttuna kaikesta muusta. Ihmisenä, jolle on annettu nämä päivät näitten muitten ihmisten kanssa. Niin ihminen näkyy Jumalan edessä.

Jeesuksen vertauksessa etualalle tulevat raajarikot, köyhät, sokeat ja rammat, kun taas ne, jotka ovat toimittamassa mielestään tärkeitä askareita, jäävät sivuun. Ne jotka ovat syrjään sysättyjä, vaiettuja tai joita pidetään kunnon ihmisten taakkana tai hyväntekeväisyyden kohteina, ovatkin niitä, joitten kautta elämän todellinen juhla toteutuu.

Joukossa on kenties työssään loppuun väsyneitä, mieleltään sairastuneita, vanhainkodin vuodeosastolla makaavia vanhuksia, huostaan otettuja lapsia. Juuri heissä Jumalan antama elämä toteutuu, juuri heidät Kristus kutsuu juhlaansa.

Hautausmaan laajennus vihitään Jumalan sanalla ja rukouksella, koska hautausmaan tehtävä on luoda tämä näkymä köyliöläiseen elämään. Hautausmaalta elämä näkyy toisin. Ennen pitkää hautausmaan tälle osalle nousee ristejä, nyt jo siellä on muistokivi, jossa on ristitunnus. Se on Kristuksen merkki. Se muistuttaa vielä yhdestä, olennaisesta näkymästä elämään. Elämä päättyy hautausmaalle, mutta siinä ei kuitenkaan ole kaikki. Kristus on kulkenut samaa tietä, ja lopullinen juhla, johon hän kutsuu kaikkia, on siellä missä hän on. Hän on mennyt valmistamaan sitä meille.

Isäntä elämän juhlassa, johon meitä kutsutaan, ei olekaan kuolema, vaan Kristus.