16.6.2007, Kokemäki

Pyhän Henrikin kappelin 150-vuotisjuhla

Joh 4:34-38

Ristisaatto saapui tänne kirkolle Pyhän Henrikin kappelilta ja saarnahuoneelta kokemäkeläisen maiseman halki. Sen voi nähdä kuvastavan toisenlaista ristisaattoa, joka tulee aikojen ja sukupolvien halki. Se tulee Pyhän Henrikin kappelilta 150 vuoden takaa, Pyhän Henrikin saarnahuoneelta se tulee keskeltä keskiaikaista kristillisyyttä ja Pyhän Henrikin kulttia, ja se tulee vielä kauempaa, kirjoihin kirjattuja tapahtumia varhaisemmalta ajalta, jolloin kristillisyys levittäytyi vähitellen tänne sekä itäisen että läntisen perinteen tuomana, ja piispa Henrikin toimesta organisoitui paikalliskirkoksi.

Tämä ristisaatto on sekin tullut nyt tähän, sukupolvien tuomana.

Henrikin muistopäivän psalmissa todetaan: ”Suuri on Herra, ylistettävä yli kaiken, tutkimaton hänen suuruutensa! Sinun tekojasi ylistetään polvesta polveen, isät kertovat ihmeitäsi lapsilleen, tuovat julki sinun kirkkautesi, loistosi ja kunniasi.”

Siinä on tämän juhlan perspektiivi. Kun tänään kokoonnumme messuun, olemme koolla syvästi tietoisina siitä, että kannamme sukupolvien kristillistä perintöä, joka on erottamaton osa sitä, miten täällä ymmärretään ihmisenä eläminen ja ihmisen osa.

Me olemme osa samaa ristisaattoa, joka tulee kaukaa sukupolvien tuomana.

Nyt kuljemme siinä eteenpäin nopeasti vaihtuvan maiseman keskellä. Kulkuympäristö ei ole vain kokemäkeläinen tai satakuntalainen maisema, vaan ympäristönämme on koko maailma. Reaaliaikaisen tiedonvälitys ja maailmanlaaja julkisuus tuo tietoisuuteemme sen, että kuljemme keskellä koko ihmiskuntaa. Tässä ympäristössä näyttää siltä, että merkityksellistä matkalla on ensi sijassa se, mikä on uutta, erilaista, muuttuvaa ja huomiota herättävää. Mediajulkisuus, joka luo meille kuvaa asioiden tärkeysjärjestyksestä, toimii tämän periaatteen mukaan. Siinä huomion saa se, mikä on uutta, erilaista ja muuttuvaa.

Siksi on hyvä tunnistaa, että tässä ristisaatossa, jossa kirkkona kristittyinä kuljemme eteenpäin, tärkeysjärjestykset asettuvat toisella tavalla. Kristillisessä perinnössä olennaista onkin toisto, pysyvyys, samuus ja turvallisuus. Messu, johon olemme matkallamme pysähtyneet, toimii juuri niin. Ei voi ajatella, että uskontunnustus tai Isä meidän -rukous luettaisiin joka kerta eri tavoin tai ehtoollista vietettäisiin aina uudella tavalla ja saisi merkityksensä siitä, mikä on erilaista ja uutta. Sen merkitys syntyy siitä, että se on pysyvää ja sukupolvesta toiseen toistuvaa.

Se muistuttaa, että uutuus ja näkyminen julkisuudessa ei ole tärkeysjärjestysten mittari. Perimmältään ihmisen elämä on sukupolvesta toiseen hyvin samankaltaista: syntyminen, kuolema, toisen ihmisen kaipuu, kärsimys ja ilo, tarkoituksen ja hyväksytyksi tulemisen tarve. Ja syvimmältään kristillinen usko koskettaa juuri tätä ihmisenä olemisen syvää ja yhteistä kerrosta.

Voi olla, että monella tavalla nopeasti muuttuvan elämänympäristön keskellä tämä näköala hämärtyy. Tässä ympäristössä kasvamisen vaikeus syntyy siitä, ettei monia elämässä tarpeellisia tietoja taitoja voikaan saada vain tai ensi sijassa oppimalla siitä, miten aiemmat sukupolvet ovat tehneet. Kokemus on sellainen, että jokainen uusi sukupolvi joutuu suunnistamaan maastossa, jossa vanhat kartat ja vanhat kulkutavat eivät päde. Mitä vahvempi tämän kaltainen kokemus on, sitä yksinäisempiä ovat sekä vanhemmat että lapset. Joudutaan kysymään, miten siirtää ihmisenä olemisen tärkeintä perintöä, kun perinnön siirtäminen kaiken kaikkiaan näyttää haurastuvan. Miten kuljettaa tätä ristisaattoa eteenpäin.

Olennaista on nähdä, että elämän kannalta tärkein, perusturvallisuus ja luottamus, joista usko ja toivo kasvavat, eivät synny haalimalla mahdollisimman paljon virikkeitä, eivätkä ne synny internetin huikaisevissa tiedon maailmoissa, mutta eivät myöskään pitämällä lujasti kiinni vanhoista elämisen malleista .Ne syntyvät vain ja ensi sijassa aikuisen ja lapsen läheisessä vuorovaikutuksessa. Se tarvitsee paljon hiljaisuutta ja rauhallisuutta, yhteistä aikaa. Aikuisen ja lapsen välisessä, sukupolvien välisessä vuorovaikutuksessa ei siirretä valmiita elämisen malleja tai karttoja, vaan siinä siirretään ensi sijassa perusturvallisuutta, luottamusta ja uskoa. Juuri sellaisessa maaperässä voi kasvaa myös aito nöyryys ja pyhän ja Jumalan läsnäolon taju, taju siitä että tässä ristisaatossa me emme ole mukana siksi, että meillä olisi kaikkiin tilanteisiin valmiit kartat, vaan siksi että seuraamme ristiä, Kristusta.

Tällä matkalla on oltava tietoinen sekä siitä, että ristisaatto tulee kaukaa, että siitä ympäristöstä, jossa juuri nyt kuljemme. Silmät suljettuina ei voi kulkea. On tiedettävä, miten tämän ajan keskellä juuri nyt on kuljettava, ja etsittävä tietä juuri tässä maastossa.

On myös tärkeää, että emme kanna mukanamme sellaista, mikä on tarkoitettu toiseen aikaan ja toiseen ympäristöön kulkemista varten. On uskallettava muuttaa ja muuttua, jättää taakse sitä, mikä ei ole välttämätöntä. Kristittyjen ja kirkon ristisaatossa on vanhastaan korostettu sen tärkeyttä, että matkatavara on kevyt ja yksinkertainen.

Ristisaatto kulkee kävelyvauhtia.. Vain rauhallisessa matkanteossa on syvyyttä. Näyttää siltä, että juuri tätä on nyt syytä korostaa; siinä määrin kova on nopearytmisen elämän paine ja imu; se tuntuu työelämässä mutta myös koko elämänympäristössä. Elämässä on hengästymisen tahti. Jos sen keskellä ei ole mahdollisuutta pysähtyä ja hengittää syvältä ja rauhallisesti, nääntyy tai masentuu. Juuri siksi on merkityksellistä, että kun tulemme messuun, tulemme keskelle kiireettömyyttä, toistoa ja pysyvyyttä. Se antaa tilaa hengittää kaiken väsymisensä kanssa ja kaikkien taakkojen kanssa.

Ristisaatto on kuva matkasta, jota kuljemme kirkkoina ja kristittyinä aikojen halki. Siinä ei kuljeta yksin, vaan tämä on yhteistä matkaa. Sitä minkä teemme elämässä me emme tee itseämme varten, vaan toisiamme ja tulevia sukupolvia varten. Itse ei korjaa sitä minkä kylvää, kuten Jeesus vertauksessaan korostaa.

Tässä voi olla mukana, ja onkin, hiljaisia ja vaiteliaita matkaajia, jotka eivät uskostaan juuri puhu, ja niitä joille on luontevaa tulkita uskoaan sanoin. Tässä on mukana paljon kysymyksiä, paljon epävarmuutta, paljon eksymistäkin, ja murtumista ja väsymistä. Mutta myös nöyryyttä ja hiljaista iloa sekä ennen muuta paljon aivan tavallista elämää.

Tämän ristisaaton tunnistaa, ei varmuudesta tai puhtaudesta tai lujuudesta tai onnistumisesta; tämän tunnistaa siitä, että tunnuksena on risti. Tämä on ristisaatto. Edellä ja mukana kulkee Kristus itse.