14.10.2007, Turku

papiksi ja lehtoriksi vihkiminen Turun tuomiokirkossa
20. sunnuntai helluntaista

MK 2: 1-12

Markuksen kertoma tapahtuma tapahtuu meidän näkökulmastamme toisena aikana, toisessa paikassa ja toisille ihmisille. Tarkasti lukien siinä näkyy, että kyse on kuitenkin tästä samasta ihmisen elämästä. Ja itsensä voi yhä löytää kertomuksen keskeltä.

Kertomuksen alussa on väkijoukko, osa sisällä, osa ovella, osa ulkona. He ovat tulleet koolle Jeesuksen takia niin kuin paraikaa lukuisissa suomalaisissa kirkoissa aikamoinen joukko ihmisiä. Me siinä mukana. Markus ei kerro, mikä kunkin mukana olijan oli sanut liikkeelle, ei myöskään sitä elämää tai niitä kysymyksiä, joita ihmisillä oli. He vain olivat siinä, , kukin omista syistään, oman elämänsä kanssa, ehkä jolla kulla oli odotuksia, toisella ei sen kummempia, kunhan tuli muitten mukana. Joku kuunteli tarkemmin, joku ei ehkä ymmärtänyt.

Ehkä joku teistä löytää piakkansa kertomuksessa juuri väkijoukon keskeltä, sieltä, missä voi olla ilman suurempaa huomiota. Silläkin tavoin on osa kertomusta.

Varsin pian Markus kohdistaa huomion yhteen ihmiseen. Hän on halvaantunut, liikuntakyvytön mies. Joku voi kenties kysyä, tunnistanko itsessäni jotain samaa, vaikka en olekaan fyysisesti halvaantunut. Ehkä sisällä kuitenkin on, sellaista, joka tuntuu väsymyksenä, turtumisena; kun mikään ei liikuta tai kosketa. Sekö on se, mihin tarvitsisin apua. Vai onko kipuni jotain kokonaan muuta. Halvaantuneen miehen rinnalla voi kysyä, mihin sisimmässäni ja syvimmältään kaipaan ja tarvitsen helpotusta; mikä on se taakka, jonka kanssa minä kuljen

Markus kertoo, että tämä mies on syrjässä, muiden takana. Ehkä jolle kulle juuri se on se paikka, jossa tuntee olevansa. Seurakunnan takarivissä, kun etualan täyttävät ne, joille nämä asiat ovat selvempiä tai jotka ovat jotenkin aktiivisia.

Yhtä lailla voi kysyä, keitä ovat ne, jotka me olemme jättäneet selkämme taakse, joita emme halua nähdä tai päästää häiritsemään. Tällöin en tarkoita vain seurakuntaa vaan koko yhteiskuntaa ja yhteiselämää. Keitä ovat syrjään jääneet; löytyvätkö he vanhainkodeista, psykiatrisista sairaaloista vai sosiaalitoimistosta vai diakoniatyöntekijän vastaanotolta.

Markus haluaa kiinnittää huomion väkijoukon selän taakse. Juuri siellä tapahtuu olennainen.

Mies, josta Markus kertoo, ei ole yksin. Neljä muuta miestä kantoi häntä. Se on ratkaisevaa. On niitä ihmisiä, joille mies on niin tärkeä, että he ottavat hänet kantaakseen, kun hän ei itse pysty.

Tässä kohden kysymys tulee itse kutakin lähelle: onko minulla niitä ihmisiä, joille olen niin tärkeä, että he haluavat huolehtia minusta, jos en itse pysty. Keitä he ovat? Tai ketkä ovat minulle sellaisia ihmisiä, joista haluan erityisesti huolehtia?

Teille, jotka tänään vihitään kirkon virkaan, tämä on erityisen tärkeä kysymys. Virkanne takia teihin kohdistuu tavattoman paljon odotuksia ja vaatimuksia. Niitten keskellä on ensiarvoisen tärkeää, että teillä on lähellänne ihmisiä, joille olette olemassa omana itsenänne, ja jotka pitävät teistä ihmisinä huolta, ei vain virkanne takia. Niistä ihmisistä pitäkää kiinni, ettette kadota itseänne.

Markuksen kertomuksessa halvaantuneen läheiset veivät hänet Jeesuksen eteen. Siinä on myös teidän erityinen tehtävänne. Auttaa ihmisiä tuomaan oman elämänsä taakkaa Kristuksen eteen. Ja tehdä sitä heidän puolestaan. Teidän tehtävänänne on pukea sanoiksi ja tuoda yhteistä elämää Kristuksen eteen. Se tapahtuu erityisesti jumalanpalveluksessa. Jotta voisitte sen tehdä, teidän on nähtävä ja kuultava tarkasti ja herkästi.

Markuksen kertomuksen nostama suuri kysymys on: kuka nyt tuo syrjään jääneet, hiljaiset ja köyhät, ne joitten omat voimat eivät riitä, toisten selkien takaa etualalle ja antaa heille täyden arvon. Kuka antaa äänen niille, joitten ääni ei kanna. Tämä ei kysymys ei kohdistu vain pappien riviin, vaan koskee meitä kaikkia. Siinä on seurakunnan ja kirkon omin tehtävä.

Markuksen kertomuksessa toimi onnistuu. Halvaantunut lasketaan jeesuksen eteen, vaikka helppoa se ei ole ollut. Sitten Markus toteaa, että jeesus näki tuojien uskon. Ei siis halvaantuneen uskoa vaan tuojien uskon. Se usko, joka on merkityksellistä, ei lopulta olekaan oma usko, joka on välillä repaleista, välillä haurasta, välillä selkeää ja lujaa. Merkityksellistä on muiden usko, seurakunnan usko. Sen te vihittävät tänään tunnustatte ja siihen liitytte. Ette tule alttarille kristuksen eteen oman uskonne varassa, vaan yhteisen uskon. Sen varassa teidät siihen tuodaan.

Mitä tapahtuu, kun halvaantunut on Jesuksen edessä. Jeesus ei paranna häntä. Jeesus sanoo: poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi. Se on vastaus miehen syvimpään kysymykseen.

Väkijoukko on siinä ympärillä, siitä huokuu paheksuntaa ja opittu asenne: oma vika viime kädessä, syntien seurausta. Joku sääliikin. Se keskellä voi kuvitella miehen itsensä kysyneen monta kertaa: miksi juuri minulle on käynyt näin, mitä minä olen tehnyt. Siinä käy läpi oman elämänsä virheitä. Ei jaksa uskoa itseensä, minun elämäni ei ole mitään, olen toisten armoilla ja toisten taakka. Häpeä ja syyllisyys ja kysymys omasta oikeudesta olla ihminen ovat ehkä miehen sisäistä maailmaa ja hän kysyy sisällään: hyväksytkö minut, onko minulla oikeus olla tässä ja olla ihminen, onko minulla arvoa tällaisena.

Jeesus ei sano: tämä ei ole tehnyt mitään pahaa, puhdas kuin pulmunen. Se ei olisi uskottavaa, ei miehelle itselleen eikä väkijoukolle. Jeesus ei mitätöi miehen kantamaa taakkaa. Hän ottaa sen todesta ja juuri sitä koskee se, mitä hän sanoo: sinun syntisi annetaan anteeksi. Se sisältää selkeän viestin: sinut armahdetaan sellaisena, sinulla on täysi oikeus olla siinä, sinut hyväksytään täytenä ihmisenä ihmisten joukossa.

Siinä se. Syvä, vapauttava, ihmisen vastaanottava ja armahtava lause. Sinun syntisi annetaan anteeksi.

Olennaisin kertomuksesta on siinä. Loppu on pelkkä jälkinäytös. Sieltä löytyy paheksujia ja kyseenalaistajia. Mutta heidät Jeesus pyyhkäisee sivuun. Heitä varten kerrotaan ihme, vähän kuin: Äimistelkööt nyt.

Olennaisin on tapahtunut jo aikaisemmin. Ja siinä on se, mihin tänään vihittävät ja meidät kaikki lähetetään: välittämään armahtavaa viestiä, jotta se joka ei jaksa elämäänsä uskoa, jälleen jaksaisi.