8.5.2006, Turun Maarian kirkko

Saarna Kirkolliskokouksen avajaisjumalanpalveluksessa 3. sunn. pääsiäisestä

Joh. 14:1-7

Älköön sydämenne olko levoton.

Näin Jeesus puhuttelee oppilaitaan. Hän ei sano näin kieltääkseen tai varoittaakseen sisäisestä levottomuudesta. Ei myöskään siltä varalta, että levottomuus joskus maailmassa saattaisi yllättää heidät. Hän sanoo näin, koska hän tunnistaa oppilaidensa levottomuuden. Siksi puhe ei ole puhetta yleisistä asioista, vaan puhetta levottomalle sydämelle.

Johannes sijoittaa Jeesuksen sanat keskelle vaihetta, jossa Jeesuksen lähimpien maailmaan oli tullut murtuma. He aavistivat, että heidän Herransa ei tule olemaan heidän kanssaan niin jatkuvasti. He olivat ehkä kuvitelleet, että se vastaansanomaton, perustava turvallisuus, jonka he olivat Jeesuksessa kohdanneet ja jonka varaan he olivat lähteneet, oli pysyvä, muuttumaton tila. Nyt he aavistivat Jeesuksen toistuvista puheista, että jotain tuli tapahtumaan, joka särkisi heidän idyllinsä. He aavistivat kenties, että edessä on tuskainen yksinäisyys; he pelkäsivät, että heidät tullaan jättämään oman onnensa nojaan kuin lapset keskelle öistä metsää.

He olivat havahtumassa todellisuuteen, joka ei ollut heidän toiveittensa mukainen; elämän vaiva ja kauhistuttavuus eivät olleetkaan haihtuneet maailmasta. Todellisuus oli sittenkin jotain, jota he eivät hallinneet eivätkä ymmärtäneet. Siksi heidän sydämensä olivat levottomat.

Noille levottomille sydämille Jeesus puhui. Hän rauhoitti heitä, hän vakuutti heille, ettei hylkää heitä ja etteivät he joudu heitteille. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun isäni kodissa on monta huonetta, hän sanoi.

Samalla Jeesus puhui kaikille, jotka tunnistavat tai aavistavat, että edessä oleva todellisuus ei ole siisti ja järjestyksessä. Jeesus puhui sille kohdalle meissä, jossa jokin tuntuu murtuvan, sydän on hauras ja levottomuus astuu sisään.

Voi olla, että kyseessä on ohut hiusmurtuma. Näkymä voi avautua hiljaa ja huomaamatta vuosien kuluessa, kun rauhattomuuden ja kyseenalaisuuden varjo vähitellen alkaa laajeta silmänurkassa. Ulkoisesti elämä on kohdallaan, työtä ja turvallisuutta, ihmissuhteita. Mutta sisällä jokin sanoo: ei tämän ihan tällaista pitäisi olla. Aivan keskellä, siinä missä on minuus, sydän ja sielu, siinä hiertää jokin. Aiemmin suorat viivat alkavat näyttää päivä päivältä enemmän vinoilta. Tyynen ja vakaan pinnan alla tuntuu outoa, etäistä kumua. Sydän on selittämättömästi levoton.

Tai murtuma avautuu näkymiin viiltävänä railona aamuyön unettomina tunteina, kun äkkiä ymmärtää, miten nopeasti on ilta ja kaikki jo ohi.

Tai yhtäkkiä tulee suruviesti, sydän on säpäleinä, henkensä hädässä hakee levottomana paikkaa, johon kiinnittyä, eikä sitä ole.

Monella tapaa levottomalle sydämelle, joka ei osaa, uskalla tai jaksa kohdata todellisuuden särkyneisyyttä ja hallitsemattomuutta, Jeesus sanoo rauhoittaen ja tyynnyttäen: Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun isäni kodissa on monta huonetta.

Jeesuksen puhe on puhetta myös meille, jotka olemme aloittamassa kirkolliskokousta ja kannamme vastuuta kirkon yhteisistä päätöksistä.

Joudumme kysymään, mikä on se elämän todellisuus, jonka keskellä kirkon on toimittava ja meidän elettävä. Yhä useammin kokemus on, että muutosten vauhti ja paljous on liian suuri, jotta tätä todellisuutta voisi hallita tai ymmärtää. On mahdoton tietää, mitä tapahtuu todella; mikä yhteiskunnan ja kulttuurin ja elämänmuodon muutoksissa on merkityksellistä ja mikä ei. Mikä vaikuttaa mihinkin? Mihin tulisi reagoida, mihin ei? Entä jos omat toiveemme siitä, millaisen haluaisimme todellisuuden olevan, tai pelkomme, jotka pakottavat meitä suojautumaan, vääristävätkin kuvaa?

Valtavalla vauhdilla lisääntyvän tiedon, informaation ja reaaliaikaisen uutisvyöryn keskellä maailma uhkaa liukua käsityskyvyn ja hallinnan ulottumattomiin. Varmaan maailmankuvaan on tullut pysyviä murtumia. Kartat, joitten perusteella olemme tottuneet suunnistamaan, eivät näytä pitävän. Todellisuus ympärillämme on sellainen, vaikka emme haluaisikaan. Tuttuja huoneita maailman sokkeloisessa talossa on yhä vähemmän. Sen sydän, jota painaa päätöksenteon vastuu, värisee tämän keskellä levottomana, niin kuin opetuslasten sydän, kun nämä alkoivat aavistaa, että edessä oleva todellisuus on muuta kuin he olivat kuvitelleet tai halusivat.

Levottomille sydämille Jeesus puhui ja puhuu. Hän ei sano: suojautukaa. Hän ei sano: minä annan teille hallinnan välineet, annan pitävän kartan ja avaimen vain yhteen oikeaan huoneeseen, määrittelen tarkasti totuuden, kerron, mitä elämä on. Hän sanoo: Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun isäni kodissa on monta huonetta. Ja vielä: Minä olen tie, totuus ja elämä. Hän siis rohkaisee: luottakaa, vaikka ette hallitse ja ymmärrä ja sydämenne on levoton, minä en jätä teitä ja minussa tunnette Isän, elämän perustavimman todellisuuden.

Tällä joukolla aloitamme työtämme polvistumalla yhteiseen ehtoollispöytää, koska tarvitsemme rohkeutta ja nöyryyttä todellisuuden edessä ja koska sydämessämme asuu yksityistä ja yhteistä levottomuutta. Siinä Kristus itse on läsnä ja palvelee meitä. Kristus, joka sanoo, ystävällisesti, lujasti ja lempeästi: Älköön sydämenne olko levoton. Uskokaa Jumalaan ja uskokaa minuun. Minun Isäni kodissa on monta huonetta.