Saarna 30.3.2006, Turun tuomiokirkko

Naisteologien neuvottelupäivien juhlajumalanpalvelus

Lk 1:39-45

Lapsi hypähti Elisabetin kohdussa kun Elisabet kohtasi juuri raskaaksi tulleen Marian. Niin Luukas kertoo. Monet teistä tietävät omasta kokemuksestaan, mitä lapsen liikkeet kohdussa tarkoittavat, miltä se tuntuu. Luukas ei miehenä voinut tietää, yhtä vähän kuin minä. Siitä huolimatta hän kuvasi Elisabetin reaktion näin. Hän olisi voinut vain sanoa, että Elisabeth tuli täyteen Pyhää Henkeä ja puhkesi puhumaan. Ei, hän totesi, että lapsi hypähti Elisabetin kohdussa. Siihen täytyi olla erityinen syy.

Voi olla, että Luukas näin halusi viestittää, että se, joka reagoi, ei oikeastaan ollut Elisabet, vaan Johannes hänen kohdussaan. Kyse oli Johanneksen ja Jeesuksen erityisestä suhteesta, joka näin tuli esiin jo tässä vaiheessa. Elisabet, joka tunsi että toinen elämä hänen sisällään reagoi, ainoastaan tulkitsi ja puki sanoiksi.

Näin Luukas tuli myös kuvanneeksi, miten nyt, Marian juuri alkaneen raskauden kautta, tapahtui jotain, joka kosketti koko elämän aivan keskusta, elämän syntyä ja kasvua. Kun Jumala tulee ihmiseksi, olemassaolon perusta värähtää. Syntyä tähän maailmaan ihmisenä ei sen jälkeen enää ollut sama. Ihmiseksi syntymisen kohtalo näytti toiselta; jokin perustava ihmisenä elämisen taakka kirposi. Siksi lapsi hypähti kohdussa tämän johdosta.

Joka tapauksessa Luukkaan näin kertomana Elisabetille kyse oli hyvin ruumiillisesta, hyvin konkreettisesta asiasta. Siinä välähtää näkyviin ikään kuin prologina koko inkarnaatio. Jumalan ihmiseksi tulo koskettaa koko ihmistä, ei vain ymmärrystä tai tunnetta, tai ohutta henkisyyden ilmanalaa. Merkityksellistä on myös se, mitä ruumiissa tapahtuu, miten ruumis tuntee ja reagoi. Ruumis ei ole ensi sijassa sielun vankila tai kiusausten lähde. Elämä toteutuu ruumiillisena elämänä. Jumala tuli kokonaiseksi ihmiseksi, Kristuksen kärsimys tuntui koko ruumiissa ja kuolema oli kokonainen kuolema. Ja toivo, joka kristittyjä kantaa, on usko ruumiin ylösnousemukseen.

Elisabet kuunteli ruumiinsa kautta tulevaa viestiä ja puki sen sanoiksi. Näkemys ruumiista viestinä on meidän kulttuurissamme tavallinen, jos kohta toisella tapaa. Tässä ympäristössä olennaista ei ole niinkään kuunnella ruumiin viestiä vaan viestittää ruumiillisesti.

Niin tapahtuu myös kirkossa. Kun meidät on erotettu pappisvirkaan, se näkyy myös hyvin ulkoisesti, pappisvaatetuksessa. Se on sosiaalinen merkki pappisidentiteetistä. Naisilla papinpuku on erilainen kuin miehillä. Se on hyvä viesti siitä, että koko ihminen, myös ihmisen sukupuolisuus on mukana siinä, miten teemme papin työtä ja elämme pappina

Mutta kun meidät on vihitty papeiksi, se asu, jonka olemme pukeneet päällemme itse, on liturginen asu, joka on sama miehellä ja naisella. Kun olemme alttarilla jakamassa sakramentteja, keskeisimmässä osassa papin työtä, olennaista ei ole se mikä erottaa vaan se mikä yhdistää. Siinä ei ole naispappia tai miespappia, on vain pappeja, niitä jotka ovat Kristuksen päällensä pukeneet, kantavat Kristuksen merkkejä. Liturginen asu on sen ulkoinen, ruumiillinen ilmentymä. Olemme suostuneet ja sitoutuneet yhteisön, kirkon, näkyvästi merkitsemiksi ja tiettyyn tehtävään erottamiksi.

Me kannamme Kristuksen näkyviä merkkejä ympäristössä, jossa ruumiillisuuden viesti nähdään toisin. Fyysinen olemus nähdään ensi sijassa kunkin omien tai kulttuurin yleisten ihanteiden ilmentymänä. Tämä näkyy laihdutusmarkkinoilla, tämä näkyy kuntosaleilla, tämä näkyy vaatemainoksissa, tämä näkyy siinä, miten nuoret etsivät identiteettiään ja sosiaalista hyväksyntää vaatteiden kautta. Muokkaamalla omaa ruumista pyritään luomaan itsestä hyväksytty ja kelpaava tuote sosiaalisille markkinoille. Kärkevimmillään se luo ihmisten kohtaamisesta tilanteen, jossa toiselle tai toisille tarjoillaan tietynlaiseksi tuotteeksi luotu ulkoinen minuuden kuori.

Marian ja Elisabethin kohtaamisessa kyse on muusta. Siinä kyse ei ole oman olemuksen muokkaamisesta hyväksytyksi tulemisen toivossa. Kohtaaminen synnyttää aidon reaktion, ja se mikä Elisabet pukee sanoiksi ei ole ihanteita tai toiveita, vaan omassa ruumiissa tuntuva todellinen kokemus.

Myös meille, Kristuksen palvelijoina ja siihen merkittyinä, on tärkeää, ei vain viestittää ruumiillisesti ja olla tietoinen siitä viestistä, vaan myös kuulla oman ruumiimme, koko olemuksemme viestejä.

Ruumiiseen jää jälki jokaisesta kohtaamisesta, jokaisesta kokemuksesta. Minua puhuttelee käynti vanhainkodeissa, joissa elämä on hiljaista eikä elämä pulppua puheena esiin. Mutta jokaiset kasvot, jokaiset kädet kantavat elettyä elämää; juonteet ja rypyt ovat uurtuneet kokemuksista. Muisti voi olla mennyttä, mutta ruumis muistaa. Ruumis muistaa jokaisen työn, jokaisen loukkauksen – eikä ihmistä voi syvemmin loukata kuin kajoamalla hänen fyysiseen koskemattomuuteensa - jokaisen hyväilyn. Käden koukistuneissa sormissa on elämän jokainen päivä, koko ihmisen elämä.

Myös te, kun tulette näin koolle, kannatte kaikki elämänne päivät mukananne, hyvin henkilökohtaisen kivun ja ilon, myös sen mitä teille omanlaisenanne ihmisenä on merkinnyt ja merkitsee kirkon virkaan erottaminen, siihen liittyvän täyteläisyyden ja ristiriidat, kiintymisen ja vihan. Elämänne päivät ovat kasvojen ilmeissä ja juonteissa, ne tuntuvat kolotuksena, etäisenä muistona kävelyssä, kättelyn tavassa, suupielissä. On tärkeää kuulla ruumiinsa – ja toisen ruumiin - viestejä niin kuin Elisabet, silloinkin ja ehkä erityisesti silloin kun ne kertovat väsymyksestä, ahdistuksesta ja viihtymättömyydestä.

Tässä mekin kohtaamme Kristuksen niin kuin Elisabet, Kristuksen, joka on kirkossaan yhtä näkymättömissä, yhtä lailla salaisesti läsnä, uskolla tunnistettavissa.. Sama Kristus, nyt vain toisenlaisena: Kristus, jonka ruumis on murtunut, ja murtuu, meidän takiamme. Se ruumiillisuus, joka välähtää näkyviin Marian ja Elisabetin kohdatessa, erottuu pitkäperjantain ja pääsiäisen perspektiivistä selkeästi: se ei ole siistiä, ehjää ja ihanteita ilmentävää ruumiillisuutta, vaan murtuvaa ja särkyvää, kuluvaa ja kuolevaa ihmisyyttä. Ja juuri siinä Kristus on meidän kanssamme.

Siihen meitä kutsutaan, suostua seuraamaan ihmisten puolesta murtuvaa Kristusta, siten elämään ja pukemaan se sanoiksi, niin kuin Elisabet puki sanoiksi sen, mitä hänen sisällään tapahtui.