26.11.2006, Keikyä

Tuomiosunnuntai
Piispantarkastuksen päätösmessu

Matt 25:31-46

Piispantarkastuksen yksi tehtävä on auttaa seurakuntaa katsomaan itseään ikään kuin peilistä, arvioimaan itseään.

Tarkastuksen päätteeksi olemme kokoontuneet tuomiosunnuntain messuun, jossa Matteuksen teksti asettaa eteemme paljon radikaalimman peilin. Sen edessä joudumme jokainen ihmisinä arvioimaan itseämme.

Kristuksen viesti on yksinkertaisuudessaan ja selkeydessään vertaansa vailla. On olemassa sellainen kaikkia koskeva elämän perusta, jonka mukaan elämää, myös yhteiselämää on arvioitava.

Kun meitä ihmisinä ja elämäämme lopulta, viime kädessä arvioidaan, merkityksellistä ei ole, miten hyvin asiat ovat järjestyksessä, miten viisaita olemme ja miten hyvin ymmärrämme tätä vaikeaa maailmaa ja elämää. Viime kädessä merkityksellistä ei myöskään ole, miten ahkerasti on osallistunut seurakunnan toimintaan, ei uskon määrä tai laatu, ei oikea ja hiottu raamatuntulkinta, josta pidetään kiinni – tällaisin perustein seurakunnassa on houkutus omaa tai muiden elämää arvioida. Ne Kristuksen puhe pyyhkäisee sivuun. Samoin ulkoisen aseman, vallan, rikkauden, maineen.

Viime kädessä merkityksellistä on vain se, miten ihmisinä kohtelemme toista ihmistä, miten tunnistamme hädän ja ne jotka tarvitsevat apua. Lopullisessa katsannossa elämää, sekä jokaisen yksityistä elämää että yhteistä elämää, seurakunnan elämää ja yhteiskunnallista elämää, mitataan sillä, miten vähäisimmät veljemme voivat, ei taloudellisin mittarein tai kilpailukyvyn perusteella.

Piispantarkastuksen aikana täällä Keikyässä olemme muun ohella keskustelleet siitä, missä täällä ovat ne vähimmät veljet, jotka tarvitsevat eniten tukea ja apua. Olemme puhuneet vanhusten lisääntyvästä yksinäisyydestä; olemme puhuneet siitä, miten täälläkin näkyy hälyttävästi se, että osa lapsista voi yhä huonommin, koska ei saa lähimmässä kasvuympäristössään perusturvallisuutta, jota tarvitsee.

Kun kysytään, miten Kristuksen kirkon elämä toteutuu Suomessa tai täällä Keikyässä, juuri tämän kaltainen keskustelu on olennaista. Keskustelu, jossa yhdessä kysytään, miten toteutuvat ne elämän arviointiperusteet, jotka Kristus itse asetti. Miten tunnistetaan apua ja tukea tarvitsevat, miten tunnistetaan ne kohdat elämässä täällä, jotka ovat kaikkein hauraimpia ja heikoimpia? Miten heistä huolehditaan? Näiden kysymysten edessä tarvitaan paljon yhteistä tahtoa ja yhteistyötä.

Kristuksen puhe viimeisestä tuomiosta murentaa myös sen asetelman, että toisaalla olisimme me kunnon kristityt ja toisaalla ne onnettomat, joita meidän tulisi auttaa. Ne joita Kristus kiitti, eivät itse tienneet tehneensä mitään erityistä. Kyse ei ole hyväntekeväisyydestä, vaan siitä miten me elämme toistemme kanssa, elämään luontevasti kuuluvasta ihmisyydestä, jossa toinen toisesta pidetään huolta. Sitä ei voi siirtää vain sosiaalitoimen tai diakonian tehtäväksi, niin tärkeää kuin niihin ohjatut voimavarat ovatkin.

Kyse on myös siitä, että kussakin meistä on särkyneisyyttä ja murtuneisuutta, jossa tarvitsemme toisiamme. Jeesuksen puhe ohjaa myös kysymään: mikä minussa itsessäni on sellaista, jossa olen heikko, hauras ja jossa kaipaan että joku tunnistaisi minun kipuni ja särkyneisyyteni, sen mikä on minun nälkäni ja janoni, minkä kaiken vanki olen ja missä olen paljas ja alaston. Että joku tunnistaisi ja tulisi minun luokseni.

Kristus sanoo: kaiken, minkä olette tehneet tai jättäneet tekemättä näille minun vähimmille veljilleni, sen te olette tehneet tai jättäneet tekemättä minulle. Siis kyse on Kristuksesta itsestään. Hän ei ole jossain etäällä antamassa meille ohjeita elämään, vaan on meidän elämämme keskellä. Ei siellä, missä on kiiltäväotsaisuutta, varmuutta ja kunnollisuutta, kaikki järjestyksessä, vaan siellä missä on murtuneisuutta ja elämän haurautta, epäjärjestystä ja epävarmuutta.

Täällä kirkossa polvistumme ehtoollispöytään. Siinä polvistumme juuri sen Kristuksen eteen, joka sanoo: lopulta ihmistä arvioidaan vain sen mukaan, miten on ihmisenä elänyt toisten ihmisten keskellä. Kukin meistä polvistuu siihen oman elämänsä kanssa, eikä ole niin, että siinä olisi toisia, jotka ovat täyttäneet Kristuksen arviointiperusteet, ja toisia jotka eivät ole, tai niitä jotka ovat vähimpiä veljiä ja niitä jotka ovat näitä varten. Siinä jokaisella on mukanaan paljon välinpitämättömyyttä, kokemusta kovuudesta ja toisten ohi kulkemista, paljon kokemusta siitä, miten tärkeää toisten tuki ja rinnalla kulkeminen on ollut, ja jokaisella on itsessään myös paljon särkyneisyyttä ja murtuneisuutta ja kaipuuta, että joku tunnistaisi sen ja tulisi hänen luokseen.

Siinä on kullakin koko oma elämä. Polvistuminen sisältää saman jonka puemme sanoiksi sanomalla: Herra armahda. Ja jokaiselle annetaan Kristuksen ruumis ja veri ja sanotaan: sinun puolestasi, sinun koko elämäsi puolesta, kaiken sen, mitä siinä on ja on ollut, kaiken häpeän ja syyllisyyden, kaiken ilon ja yhteyden, kaiken mitä kannat mukanasi, koko elämäntarinasi.

Kristus murtaa itsensä elämän puolesta, jokaisen elämän ja yhteisen elämän, maailman elämän puolesta. Ja hän lähettää meidät tästä jatkamaan omaa elämämme, ei suojelemaan itseämme, ei kulkemaan tahrattomina, vaan murtumaan toisten puolesta niin kuin osaamme.

Hän ei lähetä meitä tuosta ovesta todeten: menkää ja katsotaan sitten kun tulette takaisin, miten kunkin käy, miten olette onnistuneet. Hän lähettää meidät, ja on itse meitä vastassa. Hänellä on tavalliset, hyvin tavalliset ihmisen kasvot, kenen tahansa keikyäläisen kasvot. Jos tunnistaa toisessa tai itsessä sellaista haurautta, joka tarvitsee toista ihmistä, tunnistaa Kristuksen.