25.5.2006, Teljän kirkko

Helatorstai
Diakonian virkaanvihkimys

Helatorstain aihe, Kristuksen taivaaseenastuminen, on yksi kirkkotaiteen tavanomaisista aiheista. Hyvin usein kuvan keskuksessa on pilven päällä oleva ylöspäin kohoava Kristus, yllään väljä valkea vaate. Alla, maan päällä on ihmisiä, opetuslapsia, jotka katsovat kumartuneina tai polvistuneina, kuinka Kristus lähtee heidän luotaan. Tunnelma on jotenkin utuinen ja epätodellinen.

Olen nähnyt yhden maalauksen, jossa helatorstai on kuvattu kokonaan toisin. Siinä on ainoastaan yksi jalanjälki. Hiekkainen maa, ja siinä yksi jalanjälki.

Ulkoisesti jälkeä ei erota muista jalanjäljistä mikään. Katsoja voi ajatella, ettei siinä ole mitään erityistä, ei poikkeuksellista varpaiden asentoa, ei tavallista syvempää painaumaa. Ihmisen jalanjälki. Vasta kun tietää maalauksen nimen, tietää että kyseessä on Kristuksen jälki. Jotta juuri siitä jäljestä voidaan puhua Kristuksen jälkenä, tarvitaan joku joka tulkitsee ja kertoo sen. Ja tarvitaan uskoa; usko tunnistaa inhimillisen seassa Kristuksen jäljen.

Maalaus kuvaa tilannetta, jossa Kristus on lähtenyt omiensa luota. Kristus oli tässä äsken, ja yhtäkkiä hän on poissa. Näkyy vain tavallinen maisema, tämä maa. Sellainen oli helatorstain jälkeisten kristittyjen tilanne, kun riemu Kristuksen läsnäolosta oli laantunut ja arki alkanut; sellainen on meidän tilanteemme.

Se on tilanne, jossa näkyvintä on Kristuksen poissaolo. Niin kauan kun Kristus oli konkreettisesti oppilaittensa kanssa, ennen kuolemaansa ja ylösnousemisensa jälkeen, he tunsivat vastaansanomattomasti, että Jumalan todellisuus, elämän hyvä perusta, oli läsnä. Kun Kristus nousi taivaaseen, jäljelle jäi hiljaisuus ja poissaolo.

Jälki toki oli jäänyt, mutta entä sitten? Tulivatko sateet ja lukuisat muut jäljet, joitten joukkoon se vähitellen peittyi ja hävisi? Ainakin jäi vain muisto, jota oppilaat vaalivat, kirjasivat muistiin ja säilyttivät. Kristuksen poissaolon kanssa yritettiin tulla toimeen vaalimalla tätä muistoa, kokoamalla se lopulta kirjaan, Uuteen testamenttiin, jopa tarrautumalla siihen.

Siinä ei kuitenkaan ollut eikä ole kaikki. Kristus jätti jälkeensä kirkon ja Pyhän Hengen, joka kirkossa vaikuttaa. Ensimmäisten kristittyjen kokemuksen kantava ydin oli se, että Kristus oli kyllä poissa mutta salaisella, käsittämättömällä tavalla läsnä seurakunnassaan, erityisesti pyhässä ehtoollisessa. Sen vakuuttuneisuuden kanssa kirkko on kulkenut tähän saakka.

Silti maalauksen kuva maailmasta, jota hallitsee Kristuksen poissaolo, on todellisuutta koko ajan. Se on osa modernin ihmisen kokemusta. Ihminen on yksin taivaan alla, oman onnensa nojassa, yrittää muistella jälkeä, josta jotkut kertovat, mutta se tahtoo peittyä näköpiiristä; katsomuksia ja kertomuksia on niin paljon. Taivasta ihminen ei näe; siellä voi olla jotain tai sitten ei. Sen varaan ei uskalla elämäänsä asettaa; viisainta yrittää selviytyä niin kuin parhaaksi näkee. Toinen selviytyy, toinen ei.

Kun teidät tänään vihitään diakonian virkaan, teidät lähetetään keskelle Kristuksen poissaolon kokemusta. Erityisesti teidät lähetetään sinne, missä kokemus Kristuksen ja Jumalan poissaolosta on sakein. Sellaisen kokemuksen keskelle, jossa ihminen ei enää jaksa uskoa, että hänen elämällään on merkitystä, tai jossa elämän paineet ja haavat murentavat kaikkea luottamusta.

Se voi viedä teidät hyvin erilaisiin tilanteisiin: mieleltään järkkyneiden luo, julkisuuden katveessa olevan köyhyyden ja sosiaalisen epätoivon keskelle, tai yhtä hyvin yksinäisyyden ja sairauden riuduttamiin huoneisiin, tai sinne, missä hyvinvoinnin julkisivu rakoilee murheen painosta.

Teitä ei lähetetä ensi sijassa kertomaan muistoa Kristuksesta, joka kerran oli täällä, vaan vahvistamaan Kristuksen jälkeä ja läsnäoloa tässä ja nyt. Kristuksen jälki on edelleen ihmisen jälki; ei teiltä muuta odoteta; jättää ihmisen jälki toiseen ihmiseen, sellainen jälki, joka syntyy kun toinen ihminen otetaan vakavasti, ainutkertaisena ihmisenä, jonka koko elämäntarina on mittaamattoman arvokas. Kun näette ihmisen ettekä vain ongelmia tai avun kohteita, teette Kristuksen jälkeä hiukan näkyvämmäksi, hälvennätte Kristuksen poissaoloa ja vahvistatte uskoa hänen läsnäoloonsa.

Voi olla, että tulette väsymään, voi olla, että tulette eksymään, voi olla, että Kristuksen poissaolo tulee painamaan myös teitä. Te elätte samaa elämää kuin kaikki muutkin. Ihmisten tarpeita ja odotuksia on paljon. Siksi teidän on pidettävä huoli myös itsestänne. Se joka on sisältä väsynyt, ei jaksa olla kiinnostunut toisesta ihmisestä; ja jos kiinnostus ihmisiin haalistuu, diakoniatyöstä katoaa sen ydin. Siksi, ja itsenne takia, te tarvitsette niitä ihmisiä lähellänne, joille ette ole ensisijaisesti virkanne edustajia, vaan läheisyyttä ja lämpöä, läsnäoloa tarvitsevia ihmisiä.

Teidät lähetetään tästä, ehtoollispöydän äärestä, Kristuksen armollisen läsnäolon keskeltä. Se on teitä varten jatkossakin. Tähän teidän ei tarvitse palata ikään kuin kertoaksenne, mitä erinomaista olette saaneet aikaan, millaisia jälkiä olette jättäneet, vaan koska olette ihmisiä, tarvitsevia, väsyviä, särkyviä ihmisiä.

Ja kaikkein merkillisintä on, että viime kädessä kyse ei ole siitä, että lähtisitte tästä ikään kuin Kristus mukananne ja veisitte hänen jälkeään täältä sen näköpiiristään kadottaneille ihmisille. Merkillisintä on, että Kristus on jo siellä mihin te menette. Hän tuleekin teitä vastaan siellä, missä ette uskoisi. Hän on niissä kasvoissa, jotka uurteisina yrittävät teille sopertaa elämänsä tarinaa ja vaikeutta. Näkyvissä ovat vain ihmisen kasvot; mutta usko erottaa niissä Kristuksen kasvot.

Teitä ei lähetetä viemään Kristuksen jälkeä, vaan kohtaamaan Kristus niissä ihmisissä, jotka tulevat teitä vastaan.