24.9.2006, Reposaari

Kirkon 130-vuotisjuhla ja hautausmaan laajennusosan vihkiminen
16. s. helluntaista

Matt 6:19-24

Sadassa kolmessakymmenessä vuodessa kirkosta on tullut itsestään selvä osa reposaarelaisuutta. Tämä on maamerkki, joka näkyessään merelle on kertonut, että nyt ollaan lähellä kotia. Tässä maisemassa ja ympäristössä kirkko ja kirkon viereinen hautausmaa ovat henkisessä mielessä keskellä, ikään kuin koko Reposaaren sydän, jonka ympärille asutus ja elämän hyörinä rakentuu.

Kun jokin on niin itsestään selvä ja luonnollinen, on hyvä että välillä pysähdytään vaikkapa tällaisen juhlan muodossa tuomaan sen arvo ja merkitys esiin. Arvelen, että jos tätä ei olisi, jos jostain syystä kirkko lakkaisi olemasta tässä tai sen ovet suljettaisiin, koko elämä täällä olisi toisenlaista, kenties jopa hyvin perustavassa mielessä toisenlaista. Arki jatkuisi, mutta jokin olennainen ulottuvuus puuttuisi.

Sitä ulottuvuutta halutaan korostaa ja tuoda esiin siten, että kirkko ja tämän vieressä oleva hautausmaa muodostavat saarella tietyllä tapaa muusta elämästä erotetun alueen. Siksi hautausmaan laajennus tänään vihitään erikseen, kuten kirkko ja muu osa hautausmaata on vihitty. Se erotetaan, tässä tapauksessa voi sanan täydessä merkityksessä sanoa pyhitetään käyttöönsä. Tämä alue, kirkko ja sen ympäristö, edustaa jotain erilaista, jotain erottuvaa; tämä muistuttaa pyhästä.

Pelkkä kirkon olemassaolo maiseman keskellä muistuttaa Jumalasta. Jos ja kun elämän monien paineiden keskellä ihmiset täälläkin joutuvat toisinaan mielessään kysymään, onko meidät jätetty oman onnemme nojaan, välittääkö meistä viime kädessä kukaan vai onko jokaisen vain taisteltava parhaansa mukaan lyhyt hetkensä ennen kuin maatuu pois; jos ja kun niin kysytään, kirkko seisoo tässä ja muistuttaa siitä, että Jumala kuitenkin on. Ja kun täällä palavat valot ja jotkut tulevat pyhäaamuisin tänne, se on kaikille merkki siitä, että tässä reposaarelaisessa yhteisössä, kaiken moninaisen elämisen keskellä käydään myös vuoropuhelua Jumalan kanssa, rukoillaan, tullaan kohtaamaan Jumala.

Kirkon ja hautausmaan arvoa ja merkitystä ei voi mitata niin kuin asioiden merkityksiä on totuttu tässä yhteiskunnassa mittaamaan, rahalla. Totta kai hautausmaan laajennustakin varten on tehty talousarvio, siihen on ohjattu seurakuntayhtymän varoja. Mutta näiden merkitystä ei sillä mitata.

Päinvastoin: maailmassa, joka toimii päivä päivältä enemmän talouden ja markkinoiden ehdoilla ja ihminen alistetaan talouselämän arvoille, tämä kirkko ja hautausmaa edustavat vastakkaisia, kokonaan toisenlaisia arvoja. Täällä palvellaan Jumalaa eikä taloutta; täällä viime kädessä tärkeää ei ole selviytyminen markkinoilla, ei pärjääminen, ei työkykyisyys tai tuottavuus; elämän arvo perustuu vain ja yksinomaan siihen, että kukin on Jumalan ainutkertaiseksi luoma ja Kristus on itsensä kunkin elämän puolesta uhrannut.

Kaikille elämän monien paineiden keskellä väsyneille, ja kaikille talouden pyörien ankarassa jauhannassa sinnitteleville tai siinä musertuneille ja syrjään joutuneille, tämän tehtävä on olla lepopaikka. Paikka, jossa ei vaadita mitään, paikka, jossa saa pysähtyä ja hengittää omaan tahtiinsa, paikka jossa Jumala vain hiljaisesti ympäröi ihmisen.

Tällaista lepopaikkaa tarvitaan, ei ensisijassa siksi että ihmiset sitten jaksaisivat paremmin tehdä työnsä ja antaa panoksensa yhteiskunnalle, vaan yksinkertaisesti siksi, että se mitä tämä edustaa, Jumalan todellisuus, on paljon perustavampaa kuin mikään muu.

Voi vain kuvitella, miten monenlaisten elämän murheiden ja asioiden kanssa tänne on tultu 130 vuoden aikana ja miten monenlaista rukousta nämä seinät ja tämä ympäristö ovat kuulleet. Siinä on ollut selkeää pyyntöä ja kiitosta, mutta myös haparoivaa, ristiriitaista elämisen tuomista Jumalan eteen, joskus pelkkää huokausta ja hiljaisuutta.

Se joka on saattanut ja saattaa läheisensä tähän kirkkoon ja tästä hautausmaalle, tuo tänne tärkeän osan elämäänsä, sen osan jota tuo saatettava ihminen koskettanut; täällä käydessään moni käy myös läpi monenlaisia tunteita, ikävää ja kiintymystä, miettii oman elämänsä asioita, mikä siinä on tärkeää, pysähtyy tai vain tuo haudalle kynttilän sen merkiksi, että ne jotka ovat lähteneet täältä, ja me kuulumme samaan joukkoon, että on paljon mikä yhdistää meitä.

On luontevaa, että samalla kun juhlimme kirkon vuosijuhlaa vihimme hautausmaan laajennuksen Jumalan Sanalla ja rukouksella. Se liitetään tähän kokonaisuuteen, joka on pysähtyminen, rukouksen ja pyhän alue Reposaaressa. Täällä kirkossa ja hautausmaalla ovat Kristuksen merkit. Ne ovat toivon merkkejä. Ne muistuttavat siitä, että ketään ei ole heitetty maailmaan oman onnensa nojaan ja hylätty tänne, eikä kaikki ole siinä mikä näkyy ja minkä me ymmärrämme. Kun ihminen elämänsä päättyessä saatetaan tänne, hänet saatetaan Kristuksen ja toivon varaan.

Nämä ovat reposaarelaisten aarteita, jotka eivät ole kiinnittyneet vain tämän maailman arvojärjestyksiin, vaan enempään. Nämä ovat luonteva ja itsestään selvä osa reposaarelaista elämää, mutta kurottautuvat myös muuhun. Nämä ovat Kristuksen merkkejä täällä teidän keskellänne, nämä ovat merkkejä toisenlaisesta arvojen järjestyksestä ja merkkejä toisesta maailmasta.