21.5.2006, Piikkiön kirkko

2. sunnuntai pääsiäisestä
Koroisten hautausmaan vihkiminen

Luuk 11:5-13

Tänään on rukoussunnuntai ja kaatuneitten muistopäivä. Päivä on mitä sopivin hautausmaan vihkimiselle. Hautausmaa on rukouksen paikka ja hautausmaa on paikka kuoleman ja menetyksen kohtaamiselle. Kaatuneiden muistopäivä kertoo menetyksestä, jota sen kokeneet kantavat vuosikymmenten jälkeen; hautausmaan muistomerkkien kautta se ei ole vain yksityinen vaan yhteinen menetys.

Rukous puolestaan on hyvin henkilökohtainen asia. Rukouksessa ihminen asettaa elämänsä Jumalan eteen. Tältä elämä minusta tai meistä juuri nyt näyttää ja tältä se tuntuu; tällaisia toiveita ja pelkoja minulla tai meillä elämän keskellä on.

Kun omaa elämäänsä ja kokemustaan pukee sanoiksi - haparoiden kenties joskus - se tulee myös itselle ymmärrettävämmäksi ja helpommaksi kantaa. Niin tapahtuu, kun voi sisimpiä ja kipeimpiä tuntojaan kertoa luottamuksellisesti toiselle ihmiselle. Niin tapahtuu myös rukouksessa.

Rukouksessa kuulijana on Jumala, joka kyllä tietää ja tuntee ihmisen mielen liikkeet, paremmin kuin ihminen itse. Se ei tee sanoiksi pukemista turhaksi, päinvastoin: juuri siksi hapuileva, rehellinen, ristiriitainenkin oman elämäntilanteen ja kokemusten kertominen on mahdollista. Sanat ovat aina vajaita ja jäävät puutteellisiksi. Rukouksessa väärin ymmärtämisen vaaraa ei ole. Jumala ei tarvitse meidän rukoustamme, mutta me tarvitsemme. Meillä on oikeus ja mahdollisuus kertoa elämän antajalle, millaista on elää juuri minuna tässä maailmassa juuri nyt. Siksi rukouksessa elää ihmisen tunteitten ja kokemuksen koko kirjo kiintymyksestä ja ilosta vihaan ja katkeruuteen, epätietoisuudesta ja hätäännyksestä kiitollisuuteen, pelosta luottamukseen.

Rukouksessa ihminen asettaa elämänsä Jumalan eteen. Se merkitsee aina myös perspektiiviä, jossa kaikki näyttää hieman toiselta kuin vain ihmisten kesken. Sitäkin me tarvitsemme. Voi olla, että rukous joskus muodostuu sellaiseksi, että siinä ihminen pyrkii taivuttamaan Jumalan oman maailmankuvansa ja omien tarpeittensa välikappaleeksi. Jumalasta tulee ihmisen apuneuvo tai palvelija. Mutta aito rukous on toisenlaista. Siinä ihminen on tietoinen siitä, että Jumala on Jumala ja tuntee ja tietää ihmisen syvemmältä ja paremmin kuin tämä itse ja näkee kaikkien itsekkäiden ja omahyväisten pyyteitten läpi ja taakse, myös siihen osaan ihmistä, joka kaiken takana on hauras ja heikko.

Sellaisessa perspektiivissä, rukouksen perspektiivissä, kasvaa nöyryyttä. Siitä kertoo vanhastaan ja luonnostaan tapahtuva pään kumartaminen, aiemmin usein jopa polvistuminen silloin kun rukoillaan.

Kaikki rukous ei merkitse oman elämän pukemista sanoiksi. Useimmille tavallisin rukous on tuttu iltarukous, jonka sanat ovat niin hioutuneet, että niitä ei tarvitse edes ajatella ne sanoessaan. Silti siinä tapahtuu jotain tärkeää ja rukoukselle ominaista: ihminen asettaa itsensä Jumalan varaan. Se on hiljainen luottamuksen osoitus, jolle ei muita sanoja ole eikä tarvita.

Joskus mieli on niin täynnä ja sekavana vyyhtenä, että vaikka haluaisi rukoilla, ei löydä sille sanoja tai muotoa. Erityisesti niin käy silloin, kun mielen täyttävät asiat, jotka ovat kipeitä ja vaikeita. Silloin rukous voi olla vain mielen raskasta hiljaisuutta, kun juuri nyt ei jaksa muuta.

Erityisesti silloin voi olla helpottavaa, jos muistaa valmiin rukouksen. Sitä varten Jeesus opetti Isä meidän –rukouksen. Se antaa sanat, kun omia sanoja ei löydy ja auttaa ihmistä jättämään itsensä ihmistä suurempaan turvaan, Jumalan varaan, joka on paljon ymmärtämistä tai sanoja suurempi. Niin liitytään rukoukseen, joka on kristikunnan yhteinen; kukaan ei rukoile lopulta yksin, vaan kirkon yhteinen rukous on ihmisen turvana silloinkin kun yksityistä rukousta ei enää ole.

Rukoilemisen vaikeuden takia on hyvä, että on paikkoja, jotka ovat olemassa sitä varten. Kirkko on sellainen. Tulla tänne on jo rukousta, itsensä asettamista Jumalan eteen, kaikkineen, tällaisena kuin nyt on.

Myös hautausmaa on rukouksen paikka. Siksi se vihitään, siksi siellä ovat uskomme keskeiset symbolit näkyvissä. Ne auttavat ihmistä olemaan elämänsä kanssa Jumalan edessä.

Hautausmaa on kuoleman kohtaamisen paikka. Ja kuoleman kohtaaminen on usein sellaista, jossa mieli ei pysy siistissä järjestyksessä. Sen täyttävät monenlaiset ajatukset ja tunteet.

Rukous, joka hautausmaalla puristuu esiin, on isolta osin vaikeasti rukoukseksi tunnistettavissa. Se on oman elämän ja läheisten elämän, muistojen ja ikävän, myös arjen yksinkertaisten asioiden monenlaista läpikäymistä.

Hautausmaa vihitään ja on pyhää, muusta maa-alueesta erotettua maata juuri siksi, että siellä, sielläkin, ihmiset voisivat tietää olevansa Jumalan edessä, kun käyvät muistamassa menettämiään läheisiään. Jumalan edessä, joka tuntee ja tietää ja voi tunnistaa rosoisen, hiljaisen, arkisen ja tavallisen mielen liikkeen rukoukseksi.

Kun Koroisten hautausmaa pian vihitään Jumalan Sanalla ja yhteisellä rukouksella, se vihitään myös Piikkiöläisten yhteiseksi rukoukseksi. Se on olemassa maiseman keskellä, muistuttaa kuoleman todellisuudesta ja elämän rajallisuudesta ja siitä, että viime kädessä ihminen elämänsä kanssa on Jumalan edessä.

Se on yhteinen rukous, jossa piikkiöläiset sanattomasti asettavat oman elämänsä ja kuolemansa Kristuksen varaan, yhteisen luottamuksen ja toivon varaan, joka on paljon ihmistä ja ihmisen rukoustakin suurempi.