20.8.2006, Ulvilan kirkko

Antinkartano 50 v.

Viisikymmentä vuotta on pitkä aika. Viidenkymmenen vuoden aikana Antinkartanossa on asunut satoja, kenties tuhansia kehitysvammaisia ihmisiä. Jotkut lyhyemmän, jotkut pidemmän aikaa. Satoja ihmisiä on ollut siellä työssä.

Kuvittelen heidät kaikki lähtemässä kävelemään Antinkartanosta tännepäin. Jono on pitkä, kilometrien mittainen. Siinä on monenlaisia ihmisiä: joku kulkee pyörätuolissa, jotakuta työnnetään sängyssä. On pitkiä harppojia ja lyhyitä taapertajia, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja. Jokaisella on oma elämä. Siinä on ihmisiä, joilla on nimi ja oma tarina.

Siinä on Tuomo, joka on asunut lähes koko ikänsä Antinkartanossa. Se on hänen kotinsa, siellä on hänelle tutut paikat ja tutut ihmiset. Tuomo pitää lippalakeista. Tällä kertaa hän on ottanut punaisen lippiksen päähänsä.

Siinä on Sari, joka on tehnyt työtä osastolla. Hän on tullut polkupyörällä kotoaan Antinkartanoon, niin kuin joka päivä. Häntä väsyttää vähän, sillä lapset ovat valvottaneet yöllä. Hän työntää Sinikkaa pyörätuolissa. Sinikka on hyvällä mielellä. Hänen veljensä on edellisenä päivänä käynyt hänen luonaan.

Siinä on Antero, jolla on puku päällä. Antero katselee arkana ympärilleen. Hän ei asu Antinkartanossa eikä tee siellä työtä, mutta hän on vuosien aikana istunut kokouksissa ja tehnyt Antinkartanoa kokevia päätöksiä. Hän miettii, kuuluuko hän oikeastaan kulkueeseen. Mutta hyvä, että hänkin on mukana.

Heitä kaikkia yhdistää Antinkartano. Kuvittelen heidät kulkemassa kulkueena tännepäin. Kyseessä on juhlakulkue.

Siihen liittyy muita pienempiä kulkueita. Ne tulevat asuntoloista ja työkeskuksista eri puolilta satakuntaa.

Ihmiset kääntyvät katsomaan tien varrelta. Onpa kirjava joukko, he ajattelevat. Joku vilkaisee ohimennen. Joku jää katselemaan. Joku kääntää vaivautuneena päänsä pois eikä oikein tiedä miten suhtautua. Joku ärsyyntyy, kun joutuu pysäyttämään autonsa ja odottamaan. Jonkun tekisi oikeastaan mieli mennä kulkueeseen, mutta ei kehtaa.

Siinä kulkue kulkee tietä pitkin. Se kulkee ihmisten ja elämän monenlaisen hyörinän keskellä.

Jos ulvilalaiset ja muut tien varrella oikein ajattelisivat, mitä näkevät, he ehkä ottaisivat lakin päästään. Sillä juhlakulkue julistaa tärkeitä asioita. Ei siinä huudeta iskulauseita tai kanneta kylttejä. Mutta kulkemalla kaupungin keskellä, näyttämällä, että me olemme olemassa, kulkue julistaa tärkeitä asioita.

Se julistaa Jumalan luomistyön runsautta ja hienoutta. Tällaisia ihmisiä Jumala on luonut. Näin elämän rikkaus toteutuu. Katsokaa ja ihailkaa; ei ihmiselle ole olemassa mitään muottia, johon hänet olisi sovitettava. Kuka mittaa ihmisen arvon? Sitä ei mittaa tehokkuus tai tuottavuus, eivät suoritukset tai rikkaus tai asema. Jumalan luomana jokainen on mittaamattoman arvokas.

Sitä Antinkartanon juhlakulkue julistaa.

Ja se julistaa toisista huolehtimisen tärkeyttä. Vasta sitten Jumalan tarkoitus kokonaan toteutuu, kun toinen ihminen pitää toisesta huolta. Vasta sitten elämä on kokonaista ja ehjää, ja jokainen voi kulkea elämänsä matkaa omilla edellytyksillään.
Kulkueessa kuljetaan yhdessä. Yksin kukaan ei selviydy. Yhdessä koko se joukko julistaa Jumalan suuria tekoja ja hyvyyttä.

Kuvittelen, miten kulkue kulkee kaupungin halki. Kaikki näkevät sen. Tieto kantautuu kauas Ulvilan ulkopuolelle. Haluaisin sanoa: tulkaa tänne kaikki maailman vallanpitäjät, te joilla on rahaa ja valtaa, te jotka mittaatte elämää taloudellisen hyödyn ja voittojen ja markkina-arvojen perusteella. Tulkaa ja katsokaa tätä kulkuetta, tulkaa, painakaa päänne, kumartakaa ja jos ette ymmärrä, hävetkää.

Onko Antinkartanon kulkueessa siis muita parempia ihmisiä? Ei, sitä en sanonut. Siellä on kateutta ja kaunaa, pettymystä ja vilppiä, väsymystä ja valehtelua, vihaa ja katkeruutta, ja siellä on rakkautta, ja iloa ja kiintymystä ja välittämistä. Kulkueessa on kaikkea mitä ihmisten kesken on.

Ja siksi kuvittelen kulkueen tulevan tänne kirkkoon. Tänne näin. Kaikki kulkueen ihmiset 50 vuoden ajalta eivät tietenkään voi nyt olla täällä. Mutta te olette tulleet heidän puolestaan.

Täällä olemme yhdessä kiittämässä Jumalaa siitä, että olemme olemassa. Kiitämme Jumalaa jokaisen ihmisen elämästä.

Katsomme ympärillemme ja kiitämme Jumalaa toisistamme. Kiitämme siitä, että on ihmisiä, joille toinen ihminen on ainutkertainen ja arvokas. Ihmisiä, jotka haluavat pitää toisistaan huolta.

Täällä pyydämme: Jumala, anna anteeksi kaikki paha, mikä meissä on, ja kaikki se, mikä rikkoo Sinun luomistyötäsi ja yhteyttä ihmisten välillä.

Täällä Kristus itse on meitä vastassa, hän on vastassa Antinkartanon juhlakulkuetta. Hän tietää, millaista on elää ihmisenä täällä, hän tietää senkin, millaista on kun toiset väheksyvät eivätkä ota vakavasti.

Vietämme ehtoollista, jossa Kristus sanoo jokaiselle: sinun puolestasi, juuri sinun elämäsi puolesta, sen kaiken rikkauden ja arvon takia, minä olen itseni uhrannut.

Julistakaamme nyt yhdessä Jumalan suuria tekoja yhteisessä uskontunnustuksessa